maanantai 30. huhtikuuta 2018

Custer's Last Stand

Edgar Samuel Paxson syntyi vuonna 1852 New Yorkissa. 25-vuotiaana hän saapui länteen ja asettui asumaan Montanaan. Kun hänen vaimonsa Laura ja poikansa Loren seuraavana vuonna saapuivat perässä Montanaan, perhe muutti yhdessä Deer Lodgeen. Siellä Paxson tapasi ensimmäisen kerran intiaaneja, niin ystävällisiä kuin vihamielisiäkin. Paxson ystävystyi monien villien intiaanien kanssa ja hän sai maalata heidän kasvonsa kankaalle. Intiaanit pitivät häntä valkoisena veljenään ja kutsuivat häntä nimellä "Cot-lo-see" (Hän-joka-näkee).

Edgar S. Paxson

Deer lodge, Montana

Vuonna 1881 perhe muutti Butte'en Montanaan. Aika Buttessa oli tuottoisaa Paxonille. Hän teki tuolloin valtavan määrän maalauksia.
Vuonna 1898 Paxsonin taiteilijaelämä keskeytyi, kun hän otti ensin pestin Filippiineille, jonka jälkeen hän lähti innokkaana puolustamaan maataan Rooseveltin mukana Kuubaan, Espanja-Amerikka sotaan. Hän oli tuolloin 46-vuotias.
Sodan päätyttyä hän palasi perheensä luo Butteen ja maalasi siellä aina vuoteen 1906 saakka, jonka jälkeen hän perheineen ja studioineen muutti Missoulaan, jossa jatkoi maalaamistaan aina kuolemaansa, vuoteen 1919 saakka.

Rooseveltin joukot lähdössä sotimaan Kuubaan

Butte, Montana

Paxsonin kuuluisimpana työnä pidetään "Custer's Last Stand-maalausta", joka vei taiteilijalta lähes 20. vuoden ajan esivalmisteluineen. Maalaus, joka on noin 10 jalkaa leveä ja 6 korkea, sijaitsee nykyisin Whitney Galleryssä Wyomingissa. Teokseen taiteilija on sijoittanut yli 200 hahmoa ja hänen onnistui maalata mestariteokseensa kuuden intiaanipäällikön kasvot heidän suostumuksellaan. Ratsuväen sotilaita kuvatessaan hän turvautui muistiinsa sekä sotilaiden omaisten lahjoittamiin, perhealbumeista kerättyihin valokuviin.


Custer's Last Stand

Paxsonin maalaus Whitney Galleryssä 


"Custer's Last Stand" maalauksen keskellä seisoo George A. Custer pukeutuneena peurannahkaiseen asuun ja näyttää siltä, että hän pitää vasemmalla kädellään kuvettaan, johon on haavoittunut. Hänen takanaan hurjasti vihollisia ampuen on polvillaan luutnantti Cooke (Custerin adjutantti). Siitä viistosti ylös vasemmalla on kuvattu Tom Custer revolverit molemmissa käsissään ampuen ja ladaten. Tom Custerin takaa oikealta ratsastaa nuori sioux Rain-In-The-Face kivinuija kohotettuna valmiina iskuun. Rain-In-The-Facen oikealla puolella seisoo kersantti Hughes kannatellen Custerin henkilökohtaista keltaista silkkistä lippua, muistoa Appomattoxin päivistä. Kuvassa vasemmalla ylhäällä, kivääri kohotettuna taivaalle ratsastaa upea sulkapäähine päässään Gall. Kuvan oikealta, pitkin rinnettä, tulee tuulispään lailla luutnantti Calhoun'in (Custerin lanko) säikähtänyt raudikko ilman ratsastajaa. Luultavaa on, että taistelun tuossa vaiheessa Calhoun miehineen oli jo kuollut. Vierellä liehuu rykmentin oma punainen satiinilippu kuolevan kersantti Calhounin hevosen alapuolelle Paxson on maalannut peurannahkapukuun pukeutuneen puoliverisen Mitch Boyerin, joka ampuu kiväärillään villisti kohti kuvan oikealta ratsastavaa Crazy Horsea, jolla on sioux-tappara kohotettuna valmiina iskuun. Crazy Horsen alapuolelta, kuvan reunasta, ratsastaa esiin Crow King, joka on ottanut itselleen ratsuväen hevosen. U.S.-leima on selvästi havaittavissa ratsun vasemmassa etujalassa. Crow King ampuu revolverillaan Mitch Boyerin vieressä olevan sotilaan.

Yksityiskohta maalauksesta

Paxson kuvasi maalaukseensa myös rykmentin trumpetistien päällikön Henry Vossin puhaltamassa posket pulleina hälytyssignaalia, jotta Reno tai Benteen joukkoineen mahdollisesti kuulisivat avunpyynnöt.
Two Moon kertoi myöhemmin: "Torvensoittaja puhalsi taukoamatta merkkisignaaleita, kunnes intiaanit ampuivat hänet täyteen nuolia. Hän oli urhea soturi." Vossin alapuolelle on sijoitettu mahdollisesti jo kuolettavasti haavoittunut luutnantti Willam Van Reily. Aivan trumpetinsoittaja Vossin yläpuolella on kapteeni Yates, joka ase savuten ampuu kohti saapuvia intiaaneja. Vasemmalta yläviistosta, ase poikittain kädessään, kuvaan ratsastaa cheyenne-päällikkö Two Moon.

Yksityiskohta maalauksesta

Pienenä yksityiskohtana maalauksen alareunassa vasemmalla Yhdysvaltain lippu seisoo salkoon kiertyneenä ilman kantajaa todistamassa taistelun lopputulosta.

George A. Custer

Luutnantti Cooke

Tom Custer

Rain-In-The-Face


Kersantti Hughes

Kersantti Vickory

Gall

Luutnantti Calhoun
Mitch Boyer

Oletettu kuva Crazy Horsesta

Crow King
Henry Voss

Majuri Reno

Kapteeni Benteen

Luutnantti Reily

Kapteeni Yates


Two Moon









sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Puhdasta puppua


Kenraali Custerin ja hänen miestensä kuoltua useat henkilöt kertoivat olleensa ensimmäisiä, jotka löysivät auringossa tummiksi paahtuneet ruumiit. Calamity Jane oli yksi heistä. Hänen kirjeensä tyttärelleen Janey Hickokille heinäkuussa 1879 on yksi haaveellisimmista ja surkuhupaisimmista tarinoista, joita tästä tarinasta on kerrottu.

George A. Custer

Edgar Samuel Paxonin maalaus "Custer's Last Stand"

Calamity Jane

Janey Hickok

"...Tulin taistelupaikalle sen jälkeen kun Kenraali Custer miehineen oli kuollut, enkä enää koskaan halua nähdä uudestaan mitään sellaista. Yhden miehen ruumis oli kätketty hevosen sisuksiin, ilmeisesti piiloon kostoa etsiviltä intiaaneilta. Intiaaninaiset olivat leikanneet kuolleiden sotilaiden sääret ja käsivarret. Miesten päät oli katkottu ja heidän silmänsä puhkottu. Sinun setäsi Cy oli myös yksi heistä. Löysin hänet palasiksi hakattuna, pään yhdestä paikasta ja sääret ja käsivarret toisesta. Kaivoin haudan ja käärin ruumiin omaan satulahuopaani, ja hautasin hänet. En pysty ajattelemaan häntä ilman kyyneliä."


Koko Calamity Janen kirje tyttärelleen on surkuhupaisa ja puhdasta puppua.
Todellisuudessa luutnantti James H. Bradley oli ensimmäinen valkoihoinen, joka tuli taistelupaikalle Custerin verilöylyn jälkeen.

James H. Bradley

















perjantai 27. huhtikuuta 2018

Päätösosa "Amerikka ei koskaan ollut Amerikka minulle."

Kun taistelulaiva Maine upposi Havannassa vuonna 1892 se vei mukanaan syvyyksiin 250 merisotilasta, joista 22 oli afroamerikkalaista. Välittömästi tämän jälkeen joukot mobilisoitiin ja isänmaalliset patriootit  Teddy Roosevelt etunenässä kiiruhtivat kiireen vilkkaan Tampaan, Floridaan leirille, jossa joukot koottiin, koulutettiin ja lähetettiin sotimaan Kuuban maaperälle. Legendaariset 9. ja 10. ratsuväkirykmentit, sekä 24. ja 25. jalkaväkirykmentit vyöryivät myös kohti Tampaa.

MS. Maine Havannan edustalla

Teddy Roosevelt

Tamba, Florida

Lähtötunnelmissa

Sisällissodan jälkeen hallitus päätti perustaa kaksi ratsuväkirykmenttiä sekä saman verran jalkaväkeä, joiden tehtävänä oli suojella uudisasukkaita intiaanien hyökkäyksiltä, näiden suuressa seikkailussaan Lännen takamailla. Nämä neljä osastoa koottiin pelkästään mustista sotilaista, joita myöhemmin yleisesti alettiin kutsu Buffalo-sotilaiksi. Ironista oli se, että nämä urheat mustat sotilaat olivat mukana Amerikan historian häpeällisemmässä teossa, jossa alkuperäiset amerikkalaiset olivat rasismin ensimmäiset uhrit.




9. ja 10. ratsuväkirykmentit käsittivät noin 20%  yhdysvaltojen.ratsuväkirykmenteistä, jotka operoivat lännessä. Nämä Buffalo-sotilaat partioivat aina Missisipiltä Kalliovuorille. Kanadan rajoilta Rio Grandelle. Joskus he painuivat lainsuojattomien tai intiaanien perään syvälle Meksikoon. Heidän valkoisina oppainaan tiedetään olleen mm. Kit Carson sekä Wild Bill Hickok. Jotkut valkoisista upseereista, kuten George A. Custer, kieltäytyivät ottamasta rykmenttiinsä mustia sotilaita.

Kid Carson

Wild Bill Hickok

George A. Custer

John J. Pershing sai nuorena luutnanttina ollessaan lempinimensä "Black Jack" komentaessaan kunniakasta 10. ratsuväkirykmenttiään taisteluissa intiaaneja vastaan Montanassa. "Black Jack" komensi menestyksekkäästi Buffalo-sotilaitaan vielä San Juan Hillillä, Kuubassa sekä Pancho Villaa vastaan Meksikossa.

John J. Pershing

10. ratsuväkirykmentti

Pancho Vill ja  Black Jack

Intiaanit alkoivat ensimmäisinä kutsu afroamerikkalaisia sotilaita Buffalo-sotilaiksi, sillä näiden
kiharat hiukset muistuttivat intiaaneja puhveleista. Valkoiset sotilaat kutsuivat mustia tovereitaan yksinkertaisesti "bruneteiksi".
Ratsuväkirykmentti operoi aikanaan Teksasissa, Uudessa Meksikossa, Kansasissa, Oklahomassa, Nebraskassa, Utahissa sekä Montanassa. Teksasissa he kohtasivat kovimmat vihollisensa, Meskaleero apassit.

Meskaleero-sotureita

1890-luvun Henkitanssikultin aikana 9. ratsuväkirykmentti otti osaa yhdessä 7. ratsuväkirykmentin kanssa, armeijan häpeällisimpään tekoon, jossa armeija teurasti Isonjalan intiaaniheimon Bad Landsissa.

Murhenäytelmä Bad Landissä

Päällikkö Isojalan leiri

"teurastajia"

10. ratsuväkirykmentti operoi aikanaan Kansasissa, Oklahomassa, Uudessa Meksikossa, ja Arizonassa. He tappelivat siouxien, apassien ja comanchien kanssa. Olivat mukana vangitsemassa Geronimoa sekä Billy the Kidiä. Kuitenkin yksi heidän kovimmista hommistaan oli pitää yllä rauhaa uudisasukkaitten ja karjamiesten välillä kun piikkilanka saapui Länteen.

Geronimo (oikealla) sotureineen

Piikkilanka saapui länteen

"Amerikka ei koskaan ollut Amerikka minulle." -Langston Hughes

Langston Hughes


"Me olemme kansa, joka on surua tummempaa." -Curtis Mayfield

Curtis Mayfield


Varmaankin paljon jäi kirjoittamatta afroamerikkalaisten matkasta Amerikan takamaille.
Tiivistelmänä lopuksi totean vain, että ennakkoluuloisuus sai ylivallan aikakautena, joka oli kaikin puolin äärimmäisen vanhanaikainen.

Loppu.