maanantai 18. kesäkuuta 2018

Neljäs kerta todensanoo, vai sanooko?



Cowboy-näyttelijä Will Rogers näki Charles Marion Russellin maalauksen ” Smoke of a .45” kerran Chicagolaisessa taidegalleriassa. Maalaus maksoi tuolloin 500 dollaria. Rogers ihaili Russellin maalausta, mutta hänellä ei ollut varaa ostaa sitä. Kaksi vuotta myöhemmin hän näki maalauksen uudelleen. Nyt hinta oli 1500 dollaria. Rogers kävi kolmasti oven takana ostoaikeissa, mutta kun hän oli ostopäätökseensä valmis, hän sai kuulla että maalaus oli myyty Stoughton Fletcher nimiselle finanssimiehelle. 

Will Rogers

Charles Marion Russell

” Smoke of a .45”

Fletcher möi myöhemmin taidekokoelmansa Garl G. Fisherille. Will Rogers näki maalauksen kolmannen kerran Fischerin kodissa Long Islandilla, New Yorkissa, 12-vuotta myöhemmin. Nyt hän oli valmis maksamaan maalauksesta 5000 dollaria, mutta Fischer pyysi työstä 10.000 dollaria. Tämä oli liikaa Rogersille. Vuotta myöhemmin Will koki yllätyksen käydessään tapaamassa Fischeriä. Fischer oli teettänyt toisella taiteilijalla Russellin työstä jäljennöksen. 

Stoughton Fletcher

Garl G. Fisherille

Molempien töiden signeeraukset olivat peitetyt paperilla. Sitten Fischer oli sanonut Rogersille: " Will, toinen näistä on aito, toinen jäljennös, valitse itsellesi niistä toinen. Saat sen minulta
lahjaksi." 

Rogers, joka ihaili Russellia tiesi heti kumpi maalauksista oli aito, mutta oli tutkivinaan niitä hyvin tarkkaan. Koska hän oli herrasmies, hän valitsi itselleen jäljennöksen. Maalaus roikkuu edelleen hänen kotitilallaan Beverly Hillsissä, Kaliforniassa. 


perjantai 15. kesäkuuta 2018

Ainekset sotimiselle Coda


"Biisonista saimme ruuan, vaatteemme ja tiipiit. Mieluummin metsästimme kuin elimme joutilaana reservaatissa, johon meidät oli pakotettu vasten tahtoamme. Toisinaan emme saaneet tarpeeksi syötävää, eikä meillä ollut lupaa lähteä reservaatista metsästämään. Me valitsimme oman tapamme elää. Meistä ei ollut mitään kustannuksia hallitukselle. Halusimme vain elää rauhassa. Sotilaat oli lähetetty talvella tuhoamaan meidän kylämme. Sitten Pitkätukka tuli samalla tavalla. Meidän väitetään teloittaneen hänet, mutta he olisivat tehneet meille samoin, jos emme olisi puolustautuneet ja taistelleet loppuun asti. Meidän ensimmäinen ajatus oli paeta naistemme ja lastemme kanssa, mutta olimme pakotetut taistelemaan, koska meidät oli saarrettu."                                                                        - Crazy Horse

Aamu 22. 6. 1876 oli kolea ja pilvinen. Kylmä Montanan tuuli puhalsi lännestä ja meni luihin ja ytimiin. Kello 12.00 orkesteri soitti rykmentin tunnussävelen. Everstiluutnantti George A. Custer tarkasti nopeasti rivistöt ja antoi marssimääräyksen. 566 sotilasta, 31 upseeria, 35 Arikara-, Sioux- ja Crow -tiedustelijaa, noin tusinan verran ajureita ja joukko siviilitiedustelijoita lähti liikkeelle. Custer ratsasti kuin varmuuden vuoksi vielä kenraali Terryn ja eversti Gibbonin ohitse. John Gibbon huikkasi Custerille: "Custer, älä ole ahne, odota meitä!" 7. ratsuväkirykmentin komentaja George A. Custer heilautti kättään ja vastasi moniselitteisesti takaisin Gibbonille: "En, en tietenkään."…..


John Gibbon

…Aurinko nousi ja harsoinen usva Little Bighorn –jokilaaksosta katosi. Päivästä tulisi kuuma. Ponit oli juotettava. Lapset pakenivat kuumuutta uimaan joelle. Jotkut sotureista ryömivät ylös vasta keskipäivällä puhvelivuotien sisältä, sillä he olivat tanssineet myöhään viime yönä, naisten valmistaessa heille ateriaa. Suuren antilooppilauman kerrottiin liikkuvan kohti pohjoista. Leiriä tultaisiin pian siirtämään alavirtaan riistan ja tuoreen ruohon toivossa. Sitten ponisotilaat ilmestyivät. Heidän kellonsa näyttivät tuolloin Chicagon aikaa, joka oli noin klo. 15.00. Lakotoille se merkitsi keskipäivää…..

”Synnyin intiaaniksi, en reservaatiointiaaniksi”   -Sitting Bull

Sitting Bull


"Aurinko nousi kauniiseen maailmaan, mutta jo sen ensimmäiset säteet toivat mukanaan kuolinkellojen äänet".   – Elizabeth Custer 06. 07. 1876

Elizabeth Custer

”Kerro tuolle miehelle, että hän on hullu. Kerro, että hyvin pian me kaikki olemme kuolleita. Ja jos hän pakottaa meidät jatkamaa, minä menen rajan toiselle puolelle crow –soturina, en kuten valkoinen mies.”   - Goes-Ahead

Goes-Ahead

”Ystäväni, tänään me molemmat menemme kotiin tietä, jota emme tunne.”  -Bloody Knife

Bloody Knife



torstai 14. kesäkuuta 2018

Ainekset sotimiselle osa 4.


Keväällä 1876 Crazy Horse ja Two Moon johtivat heimonsa Tonguejoen suulle, jossa Sitting Bull’in oleili Hunkpapa –heimoineen. Pian Sitting Bull’in leiriin saapui myös Lame Deer Minneconjou –intiaaneineen. Monet intiaanit olivat kuulleet, että sinitakit marssivat läpi heidän metsästysmaittensa, ja he halusivat olla lähellä Sitting Bull’in hunkpapa –leirikuntaa.

Oletettu valokuva Crazy Horsesta

Two Moon





Kohti kesää säiden lämmetessä intiaanit siirtyivät kohti pohjoista etsien riistaa ja tuoretta ruohoa. Matkalla kohti Rosebud –jokea useita heimoja suojelualueelta liittyi heidän mukaansa. Nämä intiaanit kertoivat, että suurijoukko sinitakkeja marssi heitä kohti kolmelta erisuunnalta.

Rosebud-joki






Tämä oli suuripiirtein tilanne 17. toukokuuta vuonna 1876 George A. Custerin tasatessaan viiksiensä kärkiä Fort Abraham Lincolnissa. Hänen vaimonsa oli hetkeä aikaisemmin lyhentänyt hänen pitkät punertavat kiharat hiuksensa ja nyt ”Autie” (Custerin yksi lempinimistä) oli valmiina ottamaan vastaan katselmuksen Fort Abraham Lincolnin paraatikentällä, ennen kuin lähtisi sotimaan siouxien kanssa.

George A. Custer  ja Libbie Custer kuvattuna
heidän Ft. Abraham Lincolnin kodissaan '74


Everstiluutnantti George A. Custer antoi kuitenkin vielä hetken miestensä odotuttaa itseään pukeutuessaan laivastonsiniseen itse suunnittelemaansa kauluspaitaan ja kuuluisaan pukinnahkaiseen pukuunsa, jota koristi suuri leveä punainen huivi. Kun hän hetkeä myöhemmin nousi ratsunsa selkään navakka pohjoistuuli paukutti 7. ratsuväkirykmentin viirejä ja lippuja, jotka uljaina liehuivat ilmassa. Olisiko mitenkään mahdollista, että mikään taho voisi voittaa tällaista sotakoneistoa.....?




keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Ainekset sotimiselle osa 3.


Räjähdys tapahtui kun Black Hills’illä kantautui tieto, että sieltä oli löydetty kultaa! Kenraali  Sheridan lähetti everstiluutnantti George A. Custerin 7. ratsuväkirykmenttinsä kanssa tutkimusretkelle Black Hills’ille vuonna 1874. Muutamaa kuukautta myöhemmin Chicagon sanomalehdet toitottivat pääkirjoituksissaan vuorten kultalöydöistä. Uusi kultaryntäys alkoi.




Kenraali Sheridan


Seitsemäs ratsuväkirykmentti

Ensin armeija yritti estää siviileiden tunkeutumisen intiaanien maille, mutta homma meni nopeasti puihin. Presidentti Grant nimitti komission neuvottelemaan intiaanien kanssa Black Hills’in ostamisesta, mutta intiaanit kieltäytyivät sillä vuoret olivat heille pyhää aluetta, jossa sijaitsi maan keskipiste. Komissio ja intiaanit kuluttivat housunpersuksiaan useaan otteeseen Black Hills’in ostamisesta mutta eivät päässeet yhteisymmärrykseen asiasta.




Presidentti Grant

Mustien vuorten neuvottelukomissio

Lopulta Red Cloud määräsi hinnaksi tähtitieteelliset 600 miljoonaa sekä vaati Yhdysvaltoja elättämään kansaansa seitsemän sukupolven ajan. Asianomainen ostaja ei sattuneesta syystä innostunut hintatarjouksesta. Viimeiseen neuvotteluun Red Cloud ei viitsinyt enää saapua vaan antoi Spotted Tail’in puhua kaikkien siouxien puolesta. "Täplähäntä" hylkäsi kaikki tarjousehdotukset ja ilmoitti, että Black Hills ei ollut myytävänä tai vuokrattavana. Koska homma ei onnistunut hyvällä Yhdysvaltain hallitus päätti ottaa vuoret pahalla.



Red Cloud

Spotted Tail

Joulukuussa vuonna 1875 intiaanivirasto määräsi, että kaikkien vapaina vaeltavien intiaanien olisi palattava reservaatteihin kuukauden sisällä. Käsky oli naurettava ja sitä oli melko mahdotonta noudattaa sydäntalvella. Helmikuussa vuonna 1876 Sotaministeriö valtuutti kenraali Sheridanin (Missourin sotilaspiirin komentaja) ryhtymään sotatoimiin vihamielisiä intiaaneja vastaan. 8. 2. 1876 kenraali Sheridan määräsi kenraalit Crookin ja Terryn valmistelemaan sotatoimia Powder, - Tongue, - Rosebud, -ja Bighorn –jokien yläjuoksujen suunnalle, jossa oletti vihamielisten intiaanien oleilevan.



Kenraali Crook

                                                                           Kenraali Terry



Red Cloud, joka oli jo iäkäs päällikkö ja nähnyt Washingtonissa käydessään valkoisten amerikkalaisten voiman halusi rauhan säilyvän amerikkalaisten kanssa. Suurijoukko nuoria sotureita, poppamiehiä ja päälliköitä oli kuitenkin kaikin keinoin valmiina puolustamaan maataan.
Maaliskuussa 1876 kenraali Crookin esijoukkona ollut eversti Joseph J. Reynoldsin johtama kolonna hyökkäsi cheyenne -päällikkö Two Moon’in rauhalliseen talvileiriin.

Joseph J. Reynolds


Two Moon

Pitkäpuukot yllättivät cheyennet täydellisesti omassa maassaan. Reynoldsin sotilaat tappoivat julmasti ja polttivat lopulta leirin. Two Moon onnistui kuitenkin pakenemaan mukanaan suurin osa heimoaan. Sotilaat veivät intiaanien ponit mukanaan, mutta cheyennet pystyivät myöhemmin ovelasti varastamaan sotilaiden nukkuessa poninsa takaisin.



Kodittomat cheyennet etsivät epätoivoisesti turvaa ja ruokaa muilta alueen heimoilta. Kolme vuorokautta myöhemmin tarvottuaan kovissa yöpakkasissa he saapuivat Crazy Horsen Oglala –kylään. Päällikkö toivotti Two Moon’in cheyenne tervetulleiksi leiriinsä.








tiistai 12. kesäkuuta 2018

Ainekset sotimiselle osa 2.


Sisällissodan päätyttyä vuonna 1865 valkoisten amerikkalaisten muuttoliike länteen kiihtyi. Union Pacific Railroadin topparoikka teki rataa yötä päivää työntyen vääjäämättömästi Platte–joen laaksoon, jossa se lopulta yhtyi Central Pacific Railroadin kanssa vuonna 1869.









Höyrylaivat liikennöivät ahkerasti Missourilla tuoden loputtomat määrät matkustajia sekä tarvikkeita Fort Bentoniin, kauimmaiselle rajaseudunasemalle, joka oli päätepysäkki kullankaivajille heidän edetessään kaivoksilleen. Rautatie, jokialukset ja vankkurikaravaanien loputtomalta tuntuneet matkustajat puskivat kohti tuntematonta rajaseutua.




Fort Benton

Niiden turvaamiseksi armeija rakensi alueelle vartioasemiaan. Intiaanit seurasivat tätä näkyä huolestuneina, sillä tämä merkitsi siouxeille ja heidän liittolaisilleen vakavaa uhkaa. Muuttoliike kulki suoraan sioux –maan halki. Reitti, jota uudisraivaajat ja kullankaivajat käyttivät alettiin kutsua Bozemanin tieksi. Se kulki ensin pohjoiselle Plattelle, Powderin, Tonguen ja Bighorn –jokien yli suoraan Yellowstonen latvoille, josta matka jatkui aina Virginia Cityyn ja muille kaivosleireille.



Virginia City, Montana


Viimeinen niitti intiaaneille oli kun armeija rakensi heidän mailleen kolme linnoitusta turvatakseen muuttoliikkeen etenemisen rajaseudulla. Siouxit liittolaisineen eivät hyväksyneet tätä ja nousivat vastarintaan valkoista valloittajaansa vastaan. Intiaaneilla oli monia kykeneviä päälliköitä, joista suurimmaksi tuolloin nousi Red Cloud. Hän mobilisoi Teton –siouxit yhteen ja hyökkäsi varuskuntien kimppuun. Yksi Red Cloud’in nuorista alipäälliköistä oli mystisiä voimia omaava soturi Crazy Horse. Red Cloud voitti lopulta sodan valkoisia vastaan ja Bozemanin tien linnoitukset autioituivat.




Red Cloud

Oletettu valokuva Crazy Horsesta

Siouxit saivat pitää pyhät vuorensa, mutta muuttoliike rajaseudulla jatkui.Vuonna 1868 Red Cloud allekirjoitti Laramien –sopimuksen, jossa Black Hills (Mustat vuoret) luvattiin intiaaneille ikuisiksi ajoiksi. Näytti siltä että tasankojen intiaanisodat päättyisivät. Noin 15.000 Tetonia asettui asumaan heille tarkoitettuihin reservaatteihin ympäri intiaanimaata ja Red Cloud lupasi pitää rauhan valkoisten kanssa.....mutta sitten Black Hills’iltä löytyi keltaista malmia.....

Mustat vuoret

Fort Laramien sopimus vuodelta 1868 




Vaikka Fort Laramien sopimus vuodelta 1868 takasi intiaaneille laajat metsästysmaat pinnan alla oli kytenyt jo jonkin aikaa ennen kuin Black Hills’iltä löytyi kultaa. Vuonna 1870 Red Cloud ja joukko sioux –päälliköitä oli käynyt Washingtonissa tapaamassa "suurta isää"Palattuaan Washingtonista  heimonsa pariin Red Cloud ymmärsi valkoisten amerikkalaisten voiman ja käsitti etteivät intiaanit milloinkaan voisi sodassa voittaa valkoisia.

Red Cloud Washingtonissa

Amerikkalaisten väestön paljous huolestutti häntä. Silti vielä oli rauhallista vaikkakin suojelualueella elävien intiaanien elämä ei ollut kovinkaan kadehdittavaa. Intiaaniasiamiehet vehkeilivät siouxien selän takana ja useat sopimuksenmukaiset muona – ja tarviketoimitukset jäivät saapumatta intiaaneille. Black Hills’illä liikkui epämääräistä joukkoa mittakeppeineen ja tämä suututti intiaaneja.



Standig Rockin -intiaaniasema



Pieniä kahakoita ilmaantui pitkin 1870 –luvun alkua. Red Cloud menetti kosketuksensa nuoriin sotureihinsa ja monet suojelualueella asuneet intiaanit häipyivät omille teilleen. Ensin noin 3000 siouxia ja 400 pohjoisen cheyennejä jättivät Standing Rockin –aseman ja painelivat vapaina laiduntavien puhveleiden perään.