Vuonna 1907 lipputanko tuhoutui salamaniskusta, ja seuraavana vuonna valmistettiin teräksinen tanko, joka on paikalla edelleenkin.
The Stone House
Monet talossa myöhemmin työskennelleet ja asuneet superintendentit ovat kertoneet lukuisista kummitustarinoista. (Kuitenkin ehkäpä kuuluisin heistä, Bob Utley, joka toimi superintendenttinä vuosina 1947 – 1952 kiistää edelleen kaikki spooky -havainnot. Kuuluisa Custer –kirjailija Charles Kuhlman vietti kuitenkin Utleyn aikakaudella useita öitä Custer Hill’illä ja hänen kerrotaan saaneen useita havaintoja tuonpuoleisesta.
Robert Utley
Charles Kuhlman
Ottaessaan vastaan superintendentin viran Neil Mangumille tarjoutui tilaisuus asua perheineen muutama viikko ”Haamujen talossa” (Stone House). Vaikka he eivät kokeneet tuona aikana mitään yliluonnollista, ravasi perheen koira paikasta toiseen levottomana…
Neil Mangum
Nykyisen historioitsija John A. Doernerin (kirjani tekohetkellä) mukaan uskotaan, että ruumiita säilytettiin talon kellarissa aikoinaan hetki ennen niiden uudelleen hautaamista viereiselle sotilashautausmaalle. Entinen superintendentti Neil Magnum kertoi kävelleensä rakennuksen ohi kotiinsa monina pimeinä talvi-iltoina ja pistäneensä merkille, että monesti valo paloi Stone Housen -ullakkohuoneessa. Neil, joka tiedetään kovahermoisena kaverina käveli aina ullakolle ja sammutti valot. Erään kerran kun valo jälleen paloi ullakkohuoneistossa hän Neil ei onnistunut saada rakennuksen ulko-ovea auki. Turhautuneena hän lampsi kotiinsa, mutta päätti palata rakennukseen tuntia myöhemmin. Kun hän saapui The Stone Houselle, ulko-ovi oli sepposen selällään…
Magnum ja Doerner
Billingsistä kotoisin oleva "Haamututkija" Karen Stevens kertoi, että Custer Battlefield -museossa säilytetään ääninauhaa, jonka eräs vierailija Visitor Centerissä käydessään äänitti oppaan kertoessa Little Bighornin taistelusta. Kun nauha myöhemmin kuunneltiin taustalla kuuluu karmeaa kirkumista ja kauhunhuutoja, joita nauhoittaessa ei kuulunut.
Karen Stevens
”Custer’s Ghosts Custer’s Gold” –kirjan kirjoittaja Donald W. Moore kertoi kirjassaan kuulleensa tarinan, jossa Custer Hill’iltä oli kuulunut valtavaa kiljuntaa ja voimakasta pyssyjenpauketta. Tuolloin kaksi kausityöntekijää lukitsivat itsensä museoon, sillä he olettivat, että pyssyjen pauke tuli nykyaikaisista aseista, joilla ammuttiin alueella. Kuitenkaan ketään ei näkynyt taistelukentällä.
25. kesäkuuta 1993 entinen superintendentti Jim Court (Custer Battlefield –museo) näki yhdessä taistelualueella vierailevien turistien kanssa ”Renon kummitukset”.
Jim Court kertoi kellon olevan tuolloin jotakuinkin samassa ajassa kun majuri Renon vetäytyessä komppanioittensa kanssa täydessä paniikissa yli Little Bighorn –virran 25. kesäkuuta 1876. Court ja joukko turisteja oli havainneet noin 100 jaardin päässä virralta, pellolta nousevan valtavan pölypilven. Tämä oli tuolloin hyvin epätavallista sillä ilma seisoi tuolloin täydellisesti muisteli Court. Lisäksi pelto, jolta valtava pölypilvi kohosi oli alfalta –peltoa, josta pöly ei nouse. Tuo mystinen pölypilvi oli kuitenkin jatkanut matkaa osapuilleen samaa reitti, jota Reno pakenevien miestensä kanssa oli aikoinaan kulkenut. Jim Court kertoi, että näky katosi heidän näkyvistään nimenomaan samoihin aikoihin kun majuri Reno miehineen oli ylittänyt virran ja onnistunut pakenemaan intiaaneja tuona kuumana kesäpäivänä vuonna 1876.
Jim Court vasemmalla
Tämä samainen mystikko näki kulkiessaan Battlefield Cemeteryllä henkisoturin, joka ratsasti kohti lähellä olevaa vapaaehtoiskausityöntekijää. Intiaani otti coupin työntekijästä, kääntyi ja lasketti ponillaan kohti taistelurinnettä. Mystikko kertoi, että työntekijä, joka tuolloin lepäsi silmät suljettuina, säpsähti samaan aikaan kun henkisoturi otti hänestä coupin. Työntekijä oli räväyttänyt silmänsä auki ja tokaissut: "What was that?"
Elokuussa 1976 "National Park Service law enforcement officer" oli käymässä Last Stand Hillillä. Hän oli siellä yksin kun yllättäen "kylmät väreet" kulkivat hänen lävitseen ja niitä säesti hiljaine puheen sorina. Hän ei jäänyt kuuntelemaan puhuttiinko hänelle!
Yksi kyseenalaisin kummitustarina liittyy ensimmäisiin tiedossa oleviin kertomuksiin, joissa George A. Custer itse ilmestyi ”näyttämölle”. Tämä tapahtui Custeriden Fort Rileyn asunnossa, Kansasissa, jossa pariskunta oli asustanut sisällissodan jälkeen vuosina 1866 – 67. Tässä rakennuksessa, joka nykyisin on museoitu ja kantaa ”Custer house -nimeä” asusti kenraalin kuoleman jälkeen majuri ja rouva William A. Gribbons. Pariskunta kertoi kuulleensa usein tuossa vanhassa talossa asuessaan kovaa kolinaa, aivan kuin joku olisi kalistellut miekkaansa ja raskaita askelten ääniä, jotka kuuluivat talon kirjastosta ja galleriasta. He kertoivat nähneensä oleskeluhuoneessa George A. Custerin, joka nojasi takan reunustaan tutkien seinällä roikkuvaa Paxsonin kuuluisaa maalausta ”Custer’s Last Stand”. Takassa, joka edelleen kököttää rakennuksen olohuoneessa on nähtävissä kulunut reunalista, johon ”Custerin haamu” usein nojasi sekä muurissa aivan lattianrajassa raapimisjälkiä, aivan kuin kannusten aiheuttamina.
George A. Custer
Paxonin kuuluisa maalaus
Monet turistit, jotka ovat vierailleet Custeriden museoksi muutetussa kodissa Fort Lincolnissa ovat kertoneet selittämättömistä tunteista, aivan kuin kenraali olisi ollut läsnä. Etelä-Dakotalaisen Horizone-lehden päätoimittaja Sheldon Greene päätti viettää yön talossa. Hän kirjoitti lehdessä: ”En nähnyt mitään poikkeavaa tuona pimeänä kesäyönä. Istuin kuistilla ja kuulin vain rapinaa, jonka saivat aikaan häkissä olleet linnut. Toisen kerroksen biljardisalissa, jossa sijaitsi myös Custerin työhuone kuului hiljaista narinaa ja vikinää, aivan kuten vanhoissa rakennuksissa yleensäkin. Mutta sitten yllättäen alkoi valtava ukkosmyrsky. Ikkunaluukut paukkuivat ja salamat taivaalla iskivät yhtenään. Ukkosen jyrinä sai tuntumaan siltä kuin koko rakennus olisi vavissut. Se kaikki kuulusti minusta siltä kuin joku olisi vaatinut minua kalppimaan hiiteen sieltä. Sen myös tein. Mutta mikä hassuinta oli se, että aamulla kahvilla ollessani mikään ei muistuttanut minua yöllisestä rajuilmasta. Näytti siltä kuin koko rajuilma olisi ollut vain Bismarckin puolella jokea. Aivan kuin tuo koko helvetin myräkkä olisi ollut vain Fort Lincolnissa."
Sheldon Greene
Ft. Lincoln
Kesällä 1986 uusi puistonvartija oli majoittunut kahdeksi yöksi Stone Housen ullakkohuoneistoon. Ensimmäisenä yönä hän heräsi tunteeseen, että hänen jalkopäässään istu joku. Työntekijä luuli sen ensin olleen vaimonsa, mutta muisti, että vaimo oli vanhempiensa luona käymässä, kaukana Custer Battlefieldiltä ja, että hän oli täällä yksin. Kun työntekijä tavoitteli yöpöydällä olevaa Colt .45 –revolveriään hän havaitsi varjon, joka liikkui hänen vuoteensa jalkopäässä. Työntekijä kertoi myöhemmin, että oli nähnyt sotilaan torson, joka katosi hetken myöhemmin.
Kesällä 1985 yhdistyksen työntekijä koki selittämättömän tilanteen museon kellarissa. Hän oli juuri palauttamassa opetusmateriaalia takaisin audio/visual -varastoon kun hän havaitsi jonkun hahmon seisovan hämärässä nurkassa. Hahmo vaikutti ratsuväensotilaalta. Työntekijä tuumi, että joku hänen kollegoistaan oli pukeutunut Custerin sotilaaksi ja pilaili hänen kustannuksellaan. Niinpä hän ei välittänyt vieraasta vaan jatkoi kohti varastoa. Hän kuitenkin havaitsi sivusilmällään, että sotilas lähti kulkemaan häntä kohti hallin poikki, mennen lukitun varasto-oven lävitse kadoten lopulta. Siinä ei ollut lainkaan pilailun makua!
Yksi Stone Housen alakerran huoneista, jonne osa kausityöntekijöistä oli majoitettuna oli jaettu puisella väliseinällä, johon oli rakennettu ovi. Alkuvuodesta 1989 eräänä yönä eräs työntekijä heräsi kovaan räminään ja paukkeeseen, joka tuntui kuuluvan väliseinän takaa. Kuitenkin huoneen ovi oli lukittu riippulukolla ja lukko oli sillä puolella huonetta, jonne kausityöntekijät oli majoitettu. Hetkenkuluttua kova pauke ja kolina alkoi uudelleen, jolloin toisetkin työntekijät heräsivät. Kun he nousivat ylös vuoteistaan tarkastaakseen tilanteen, pauke ja kolina loppui. Väliseinän ovi oli edelleen lukossa. Seinän toisella puolella olevaan huoneeseen ei ollut mahdollisuutta päästä muuta kuin ikkunan kautta, mutta ikkuna oli myös lukittuna. Yksi karskeimmista työntekijöistä tuumi: ”Pojat vain palasivat takaisin taistelukentältä!”
Elokuussa 1986 Montanan Billingsistä kotoisin oleva Thelma Hargrove tyttärensä Codyn kanssa oli saanut sukulaisia Washingtonista vieraikseen. He päättivät viedä sukulaisensa Last Stand’s Hillille. Käytyään ensin Reno-Benteen taistelualueella he ajoivat lähelle Visitor Centeriä ja päättivät kierää alueen jalkaisin. Thelma, jolla jalat olivat väsyneet päätti jäädä autoon odottamaan. Hän muisteli myöhemmin, että päivä oli tuolloin erittäin kuuma. Oli hyvin epätavallista, että alueella ei ollut heidän lisäkseen ainoatakaan muuta vierailijaa tuolloin. Thelma muisteli, että vähän sen jälkeen Cody ja heidän sukulaisensa olivat hävinneet näkyvistä hänet valtasi outo tunne. Aivan kuin jotakin kylmää olisi kulkenut hänet lävitseen. Yllättäen outo tuuli puhalsi alueen läpi ja Thelma omien sanojensa mukaan kuuli taistelun melskettä intiaanien kiljuntaa. Hän ei nähnyt mitään, mutta oli niin kauhuissaan, ettei pystynyt liikkumaan. Taistelun äänet olivat hänen ympärillään kuuluneet noin 10 minuutin ajan, jonka jälkeen oli tullut hiljaisuus.
Joyce Theirer niminen kausityöntekijä oli kunnostamassa karja-aitausta, joka piti eläimet loitolla Custer Battlefieldiltä. Joyce Theirer kuvaili tapahtumaa myöhemmin.
”Outo sumu täytti yllättäen koko tienoon ja sitä säesti intiaanien kiljunta ja aseiden pauke. Mutta oudointa oli kuitenkin hevosten voimakas haju. Tuo haju, joka täytti ilman tuona kuumana iltapäivänä tuli hevosista, jotka olivat tuolloin aivan kauhuissaan."
The Little Bighorn Associates (www.littlebighorn.info/ )saa usein sähköpostia, joissa tiedustellaan taistelualueella liikkuvista kummitusjutuista, mutta kukaan ei silti halua kertoa niistä julkisesti, ei edes anonyyminä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti