perjantai 29. kesäkuuta 2018

"Kuinka valkoisilta he näyttävätkään"

-  Aurinko nousi kauniiseen maailmaan, mutta jo sen ensimmäiset säteet toivat mukanaan kuolinkellojen äänet.   – Elizabeth Custer 

- Olen vain liian ylpeä sanoakseni, että halveksin häntä.  – Frederick W. Benteen


Elizabeth Custer

Frederick Benteen

Eversti Gibbonin tiedustelijoiden päällikkö luutnantti Bradley tiedustelijoineen oli löytänyt 27. heinäkuuta 1876 Little Bighorn-jokilaaksosta hylättyjä intiaanileirejä. Maassa lojui siellä täällä intiaanien omaisuutta: puhvelinnahkoja, huopia ja mokkasiineja. Joitakin intiaanitelttoja oli vielä pystyssä ja niiden ympärillä lojui kuolleita intiaaniponeja. Tiedustelijat olivat löytäneet muutamista teltoista myös kuolleita intiaanisotureita.

Luutnantti Bradley

Barney Bravo, ylärivissä kolmas vasemmalta

Edellisenä päivänä Bradleyn tiedustelija Barney Bravo oli havainnut kolme varisintiaania laulamassa kuolinlauluaan. Little Face-niminen intiaanitiedustelija oli tunnistanut nämä intiaanit. He olivat Gibbonilta Custerille lainassa olleet Goes Ahead, Hairy Moccasin ja White-Man-Runs-Him. Intiaanit surivat kuolleita tovereitaan White Swania, Half Yellow Facea ja Curleyä. Todellisuudessa nämä kaikki crow -intiaanit olivat selvinneet hengissä taistelusta.


Curleyn Mitch Boyer oli määrännyt pakenemaan ja pelastamaan oman nahkansa ennen omaa kuolemaansa ja käskenyt viemään sanan, että he kaikki olisivat jo kuolleet typerän Custerin vuoksi, ennen kuin Terry ehtisi saapua sovittuun paikkaan. Monien intiaanien taistelukertomuksissa Mitch Boyer oli ollut liikuntakyvytön ja pyytänyt, että siouxit tappaisivat hänet, minkä nämä olivat tehneetkin. Magpie Outside, Boyerin sioux-vaimo sai tiedon miehensä kuolemasta heimonsa ’runnerilta’ ennen kuin tieto saavutti muun maailman. Magpie Outside leikkasi hiuksensa lyhyiksi heimonsa perinteitä noudattaen surressaan miestään. Sitting Bull oli luvannut 100 ponia sille, joka surmaisi Ka-Pesh’in -(Mitch Boyerin). Curley oli paennut henkensä edestä ja lopulta saavuttanut jokilaiva Far Westin. Hän ei osannut kunnolla englantia, mutta oli käsimerkein selittänyt, että kaikki sotilaat olivat kuolleet. Kukaan laivalla ei uskonut Curleyn kertomusta, ennen kuin tiedustelija Muggins Taylor toi laivalle suruviestin.

Curley

Mitch Boyer

Vasemmalta, White Swan, Hairy Moccasin, Goes Ahead,
Half Yellow Face, White-Man-Runs-Him sekä nuori Curly

Sitting Bull


Muggins Taylor

Siellä täällä ympäri leiriä oli ollut vielä kyteviä nuotioita. Sitten tiedustelijat olivat löytäneet luutnantti Porterille kuuluneen, rikki ammutun, hirvennahkaisen paidan. Alueelta oli löytynyt myös muuta 7. ratsuväkirykmentille kuuluvaa tavaraa, kuten taisteluhansikkaita, ratsuväensatuloita, tyhjiä patruunavöitä, sotilastakkeja  ja myös tohtori Lordille kuuluva ensiapulaukku. Luutnantti Bradley oli lähettänyt välittömästi viestin kenraali Terrylle. Epäilykset kasvoivat koko ajan, kukaan ei ollut kuullut Custerista muutamaan päivään mitään. Missä Custer oli?
Sitten tuli tieto. Luutnantti Bradley ratsasti itse kenraali Terryn luo joen itärannalle tekemältään tiedusteluretkeltä ja kertoi: ”Minulla on erittäin surullinen tieto. Joen toisella rannalla, kukkuloiden välissä on satakunta ruumista.”(Lopullinen kuolleiden lukumäärä, jonka Bradleyn-osasto tuolloin teki oli 197.) ”Valkoisia?” kysyi Terry. Luutnantti James Bradley oli nyökännyt äänettömänä Terrylle. Kerrotaan, että  ratsastettuaan paikalle ja nähtyään kuolleet ratsuväensotilaat, kenraali Terry oli näyttänyt tunteensa alaisilleen ja itkenyt ääneen Custer Hill’illä.




Seuraavana aamuna 28. 06. 1876 majuri Reno miehineen saapui tunnistamaan ja hautaamaan ruumiit. Määräyksen mukaan ruumiit haudattiin tilapäisesti taistelupaikalle, ja myöhempää tunnistamista ja siirtämistä varten useiden upseereiden nimet kirjoitettiin pieniin lappusiin, jotka taiteltiin hylsyjen sisään, ja hylsyt hakattiin paaluihin, jotka laitettiin kunkin vainajan haudalle. Maa oli kuitenkin kovaa, ja yleensä ruumiit vain peitettiin vähäisellä kivikerroksella.


Luutnantti Godfrey kirjoitti myöhemmin muistiinpanoissaan: ”Aamu oli kirkas kun saavuimme kukkulalle ja koko karmeus levittyi eteemme. Kapteeni Weir istui satulassaan vierelläni ja kuulin hänen sanovan: ”Kuinka valkoisilta he näyttävätkään.” Heidät oli riisuttu, skalpeerattu ja silvottu. Ruumiit olivat turvonneet irvokkaiksi polttavassa auringonpaisteessa. Kenraali oli riisuttu, mutta häntä ei ollut silvottu. Hän makasi selällään ja asento oli hyvin luonnollinen. Me olimme nähneet hänet samanlaisessa asennossa satoja kertoja marssien aikana, kun hän tauolla otti nokkaunia. Hänellä oli luodinreikä vasemmassa ohimossaan ja toinen vasemmassa rinnassa lähellä sydäntä.”




He löysivät myös Tom Custerin vähän matkaa alempana. Godfrey jatkoi: ”Hänen selkänsä oli ammuttu nuolia täyteen. Tomin kallo oli murskattu mahdollisesti kivinuijalla, eikä kasvonpiirteistä voinut häntä tunnistaa. Hänen vatsansa oli viilletty auki. Tunnistin hänet vain olkapäässä olevasta tatuoinnista.”

Ratsumies John Ryan kertoi: ”Kaivoimme 18 tuumaa syvän haudan, johon laskimme kenraalin ruumiin. Sitten asetimme Tom Custerin ruumiin hänen viereensä. Peitimme ruumiit huovilla ja täytimme haudan. Asetimme intiaanihuovan haudan päälle ja reunustimme sen kivillä, jotteivät sudet ja kojootit pääsisi käsiksi hautaan.”
(Vuonna 1877  Custereiden ja yhdeksän muun taistelussa kaatuneen upseerin haudat kaivettiin auki siirtämistä varten. Kuitenkin kojootit olivat ehtineet tehdä perusteellista työtä. Alueelta löydettiin vain kourallinen luita, jotka sitten laitettiin arkkuihin ja vietiin pois.)

John Ryan


Vähän matkaa Tomista makasi hänen pikkuveljensä Boston Custer, aivan 18-vuotiaan sisarenpoikansa Harry Armstrong ”Autie” Reedin vieressä. Boston Custer oli riisuttu kokonaan, lukuun ottamatta hänen valkoisia puuvillasukkiaan - Niistä oli leikattu pois hänen nimensä. Intiaanit uskoivat nimittäin, että sotilaiden vaatteissa olevat nimilaput sisälsivät taikaa ja leikkasivat ne pois, jotta taika ei enää suojelisi sotilaita.

Boston Custer

Autie Reed

Näky oli surullinen, koko ’kuninkaallinen perhe’ oli saanut surmansa. He löysivät kukkulalta myös luutnantti Calhoun’in pahoin silvotun ruumiin. Myös luutnantti Cooke, luutnantti Smith ja kapteeni Yates löytyivät kukkulalta noin 40 muun miehen joukosta.(Luutnantti Godfrey kertoi myöhemmin laskeneensa kukkulalla olleen 42 sotilaan sekä 39 hevosen ruumiit.) Myös Custerin henkilökohtainen lipunkantaja oli kuolleiden joukossa. Elämä oli jättänyt kenraali Custerin joukot. Vain kapteeni Keoghin Comanche-ratsu löytyi pahoin haavoittuneena. (Todellisuudessa taistelukentältä löytyi useita pahoin haavoittuneita ratsuja, mutta vain Comanche päätettiin pelastaa.)
Eversti Gibbon löysi henkilökohtaisesti sanomalehtimies Mark Kelloggin ruumiin vähän alempaa, kukkulan juurelta. On luultavaa, että Kellogg on yrittänyt ryömiä pakoon taistelun melskeessä, mutta intiaanit olivat huomanneet hänen pakonsa. Mark Kelloggin ruumis oli yksi harvoista, jolle oli jätetty kaikki vaatteet ylle. Hänet oli skalpeerattu ja korvat oli leikattu pois.

Luutnantti Calhoun

Luutnantti Cooke

Luutnantti Smith

Kapteeni Keogh

Comanche-ratsu

Mark Kellogg


Höyryalukset Far West ja Josephine ajoivat kattilat kuumina yötä päivää vieden haavoittuneita sotilaita Fort Abraham Lincolniin. Heinäkuun 6.päivänä vuonna 1876 suruviesti saavutti Fort Lincolnin. (Uskotaan, että aseman intiaaninaiset olivat tietoisia jo tapahtumien kulusta ennen kuin valkoiset saivat siitä kuulla, sillä 1. päivänä heinäkuuta Speckled Cock ja Horned Toad, molemmat crow-intiaaneja, saapuivat Fort Abraham Lincolniin ja kertoivat aseman intiaaneille suuresta taistelusta, jossa Custer oli kuollut.)Charles L. Gurley vei suruviestin Elizabeth ’Libbie’ Custerille. Gurley kertoi rouva Custerille, että hänen miehensä ja 263 seitsemännen ratsuväkirykmentin sotilasta oli saanut surmansa 25. kesäkuuta Little Big Hornissa.



Lukumäärällisesti kovimman menetyksen koki Margaret Calhoun. (Omaa sukua Custer) Hän menetti miehensä lisäksi kolme veljeään ja sisarenpoikansa.

Margaret Calhoun

Annie Yates

Heinäkuun 30. päivänä vuonna 1876 Elizabeth Custer, Margaret Calhoun ja Annie Yates jättivät hyvästit Fort Abraham Lincolnille surumarssin soidessa. Neljäs elokuuta Libbie saapui kotikaupunkiinsa Monroeen. Hän oli 36-vuotias leski, eikä hän avioitunut enää uudelleen. Rouva Custer vietti leskenä 57 vuotta, kirjoitti kolme kirjaa, joista kaikista tuli myyntimenestyksiä. Hän kuoli vuonna 1933 vain muutama päivä ennen 91-vuotissyntymäpäiväänsä, ja hänet haudattiin ”rakkaan poikansa” viereen, kuten hän miestään nimitti kirjeissään, West Pointin sotilashautausmaahan.



Elizabeth Custer

Lyöty ratsuväki palasi Fort Abrahan Lincolniin 19. syyskuuta. Aikalaiskertomuksissa on kuvattu ratsuväen saapumista Lincolniin: ”Seitsemäs ratsuväkirykmentti saapui tiistaiaamuna. Sen tulo nähtiin jo kaukaa Bismarckin pohjoiskukkuloilla ja näky oli mieleenpainuva. Kyyneleet kohosivat monien silmiin, poissa olivat monet ystävistä: Custerit, Keogh, Yates, Smith, Hodgson, McIntosh, Harrington, Curtis, Porter, DeWolf ja Crittenden, puhumattakaan Mark Kelloggista, Charley Reynoldsista ja Bloody Knifestä. Kapteeni Weir johti alakuloisen kolonnan saapumista. Muutamia päiviä myöhemmin tiedustelija Fred Gerard saapui intiaanitiedustelijoiden seurassa linnoitukselle. Majuri Reno saapui asemalle 26. päivänä syyskuuta vuonna 1876.”







Kesän-76 sotaretki oli päättynyt, mutta majuri Marcus A. Renon kiirastuli oli vasta alkamassa.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

25. 06. 1876 / Esirippu putoaa


Monet historioitsijat ovat spekuloineet sillä, että Custer saattoi kuolla tai haavoittua kuolettavasti jo taistelun alkuvaiheissa kahlaamolla (Medicine Tail Coulee) hyökätessään tietämättään keskelle valtavaa intiaanikylää. Intiaanit iskivät voimalla Custerin joukkoja vastaan.


Medicine Tail Coulee



Tämä pelasti majuri Renon joukot täydelliseltä tuholta. Renon vetäytyminen puolustukseen kuitenkin merkitsi varmuudella Custerin ja hänen miestensä  kohtalon, mistä Renoa myöhemmin tultiin syyttämään.
Custer määräsi rykmenttinsä välittömästi perääntymään huomattuaan millainen vastus heillä oli edessään. Intiaanit ampuivat jousillaan ja hankkimillaan uusilla makasiinikivääreillään pakenevia sotilaita, jotka eivät ehtineet muodostaa puolustuslinjaa. On todennäköistä, että Custer määräsi Keoghin ja Calhounin osastot ryhmittymään puolustusasemiin rinteeseen ja jatkoi itse loppujen miestensä kanssa vetäytyen samalla kohti kukkulan korkeinta kohtaa.



Kapteeni Myles Keough

Kapteeni James Calhoun

Keogh -sektori

Calhoun-sektori

Samoihin aikoihin noin kello 16.20 kapteeni Benteenin osasto saavutti majuri Renon puolustusasemat. (Kuormasto saapui sinne klo17.15) Benteen kirjoitti myöhemmin, että Reno oli aivan poissa tolaltaan ja kertoi hänelle: ”Hyvä Jumala, Benteen, auta minua, olen menettänyt lähes puolet miehistäni.” Benteen kokeneena intiaanitaistelijana otti käytännössä katsoen vastuulleen majuri Renon sekä oman komppaniansa puolustuksen varmistuksen. Hän ryhmitti välittömästi miehet ns. siilipuolustukseen ja kannusti esimerkillisellä rohkeudellaan väsyneitä ja järkyttyneitä sotilaita.



Luutnantti Godfrey tarttui Benteeniä kädestä nähdessään toverinsa saapuneen ja sanoi: ”Me olimme helvetinmoisessa tappelussa alhaalla laaksossa. Minä olen helvetin hyvilläni nähdessäni sinut Fred!”
Benteen oli kysynyt Renolta tiesikö hän Custerin mahdollisesta olinpaikasta, mutta Renokaan ei tuntunut tietävän mitään.

Luutnantti Godfrey

Kapteeni Benteen

He olivat kyllä havainneet kaukana suuren pölypilven ja uskoivat, että Terry, Gibbon ja Custer taistelivat yhdessä intiaaneja vastaan. He olivat kuulleet myös kaksi voimakasta yhteislaukauksen. Godfrey muisteli myöhemmin, että he olivat ymmärtäneet sen merkityksen vasta paljon myöhemmin. ”Kummastelimme niitä silloin, mutta näin jälkeenpäin tuntuu selvältä, että kenraali yritti niiden avulla ilmoittaa meille olinpaikkansa.”


Näkymä Reno-Benteen -kukkulalta






Kello 16.50 Kapteeni Weir D-komppaniansa kanssa lähti ratsastamaan ilman majuri Renon lupaa kohti kaukana taivaanrannassa siintävää suurta pölypilveä, jossa he olettivat Custerin taistelevan. Viidentoista minuutin kulutta Reno lähetti luutnantti Hare miehineen Weirin D-komppanian avuksi. Noin kello 17.30 suuri intiaanijoukko pakotti Weirin miehineen perääntymään ns. Weir-kukkulalta, jossa osasto yritti tarkkailla Custerin liikkeitä. Weir ja Hare miehineen pakeni henkensä edestä intiaaneja takaisin Reno-Benteen kukkulalle, jonne he saapuivat klo 18.30 täysin uupuneina.

Kapteeni Weir

Luutnantti Hare

Weir Point




Luultavasti samoihin aikoihin Custer Hill’illä intiaanit todennäköisesti etenivät vähä vähältä käyttäen maastoa hyväkseen, saartaen vähitellen rinteen, jonne osa puolustajista oli linnoittautunut. Intiaanit sytyttivät ruohon edessään tuleen ja savun suojaamina iskivät Keoghin ja Calhounin osastojen kimppuun tuhoten molemmat eskadroonat viimeiseen mieheen. ja Crow King sotureineen käyttivät samaa taktiikkaa hyökätessään harjun laelle puolustukseen ryhmittyneen kenraali Custerin joukkojen kimppuun samalla kun Crazy Horse urhoineen saartoi sotilaat ja iski Custerin selustasta. Lopulta intiaaneja tuntui ilmestyvän joka puolelta ’sinitakkien’ kimppuun ja nuijivat kivikirveillään sotilaat hengiltä valtavassa käsirysyssä. Seitsemännen ratsuväkirykmentin rippeet olivat joutuneet näin totaalisesti kuolemankehän ympäröimiksi. Kuolema teki tiliään. Luultavaa on, että osapuilleen 40 miestä kaatui kenraalin mukana Custer-kukkulalla.



Two Moon

Crow King

Crazy Horse

Kaaviokuva taistelun kulusta



Useissa myöhemmissä intiaanien kertomuksissa ilmenee, että heidän mielestään monet sotilaista tulivat  ’hulluiksi’, joko ampuen itsensä, tai pyytäen intiaaneja säästämään heidän henkensä. Sillä kertaa siouxit eivät kuitenkaan ottaneet vankeja. On myös mahdollista, että George A. Custer ampui itsensä ymmärtäessään kaiken olleen jo mennyttä. Väitettä tukee tieto, että löydettäessä kenraalilla oli luodin reikä ohimossaan.


Kun majuri Marcus A. Reno täydellisessä sekasorrossa olevan komppaniansa kanssa perusti puolustusasemat ns. Reno–Benteen –kukkulalle 25. kesäkuuta 1876 Little Bighorn –laaksossa tilanne ei ollut mitenkään edullinen heille. Reno oli menettänyt noin kolmanneksen miehistään (osa haavoittuneita) kaivautuessaan siilipuolustukseen kukkulalle. Montanan armoton aurinko porotti julmasti pilvettömältä taivaalta. Sen lisäksi, että juomaveden puutteesta oli tuleva yksi suurimmista huolista, ns. "Shaprshooter –kukkulalla" lymysi yksi tai useampia intiaaneja joiden tarkka tuli
niitti avoimessa maastossa epätoivoisesti suojavalleja itselleen rakentavia sotilaita.

"Shaprshooter –kukkula"

Sitten 26. päivänä kesäkuuta kerääntyi pilviä ja taivas heitti pienen sadekuuron taistelevien osapuolten päälle. Renon ja Benteenin miehet yrittivät epätoivoisesti kerätä jokaisen sadepisaran
taivaalta talteen kenttäpulloihinsa ja telttakankaista kyhättyihin astioihin.
Sitten taivas repesi auki ja sade lakkasi yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Aurinko ilmestyi taivaalle ja poltti kuumemmin kuin hetkeä aikaisemmin. Lisäksi intiaanit heidän alapuolellaan
tuikkasivat rinteen tuleen, jotta sotilaiden olisi vaikeampaa laskeutua alas joelle hakemaan elintärkeää vettä haavoittuneille. Jotkut Renon ja Benteenin miehistä olivat kuitenkin valmiit kohtaamaan kuoleman kasvotusten. Toiset taas vaipuivat apatiaan ja heittivät kaiken toivon pelastumisesta menemään. Eräs sotilaista, joka menetti hermonsa täydellisesti piiritystilanteessa sidottiin kiinni, ettei hän juoksisi suoraan vihollisen tuleen.


Jotkut epätoivoiset ja janosta "hulluksi" tulleet miehet puhkoivat hedelmäsäilyketölkkeihin, joita kantoivat satulalaukuissaan reikiä ja imivät niistä mehut.
Ratsumies Peter Thompson kuvasi haavoittuneiden miesten tilaa säälittäväksi. Miehet tarjosivat 10 dollaria yhdestä vesitilkasta. 15 dollaria kenttäpullollisesta, mutta joskus sellaisesta "huutokaupattiin" jopa 20 taalaa!

Peter Thompson

Ratsumies McVey oli haavoittunut vaikeasti vatsaansa. Hän kerjäsi yhtenään tilkkaa vettä. Lopulta hän tarjosi yhdestä huikasta kaikki 75 dollariaan, ja sai sen. Kun hän joi veden se tirskui ulos hänen
rikki ammutusta vatsastaan. Sitten hänet laskettiin alas ja hän kuoli rauhallisesti kertoi sotamies Daniel Newell.

Daniel Newell

Korppikotkat kiertelivät jo laiskasti heidän yllään. Kuolleet hevoset alkoivat olla myös ongelma sillä ne löyhkäsivät karmeasti ja turposivat helteessä muodottomiksi. Rikki ammuttujen ruhojen
sisälmykset poksahtelivat ja roiskuttivat nestettä ympäriinsä. Pörriäiset saapuivat juhlapöytiin ja kiittivät tästä juhlallisesta ateriasta.


Mutta pahinta kaikista oli nestehukka. Tiedustelija George Herendeen kertoi miehistä joiden kielet turposivat niin suuriksi, etteivät nämä pystyneet enää puhumaan. He yrittivät syödä laivakorppuja,
mutta eivät pystyneet muodostamaan tarpeeksi sylkeä, jotta olisivat saaneet korput niellyiksi. Jotkut miehistä jopa yrittivät niellä ruohoa! Suuriosa haavoittuneista, jotka lopulta kuolivat, menehtyivät juuri janoon.


Ns. Reno-Benteen -kukkulalla käytiin kahden päivän aikana useita kovia taisteluita intiaanien hyökätessä sotilaiden puolustusasemiin. Noin kello 19.00 tiedustelija George Herendeen johti osan kadoksissa olleista miehistä turvaan puolustusasemiin. Niin pitkään kun päivänvaloa riitti ratsuväki menetti taisteluissa vielä useita sotilaitaan intiaanien hyökätessä heidän asemiinsa. Yön turvin noin kello 03.00 loput kadoksissa olleista miehistä mm. tiedustelijat Fred Gerard ja Billy Jackson sekä luuntatti Charles DeRudio muutamien miestensä kanssa löysivät tiensä Renon-Benteenin-kukkulalle. He olivat jääneet saarroksiin taistellessaan laaksossa ja piiloutuneet puihin odottamaan pimeyden tuloa.

Fred Gerard

Billy Jackson

Luutnantti Charles DeRudio 

Lopulta armelias yö armahti täysin loppuun ajetun Seitsemännen ratsuväkirykmentin rippeet. Pimeys latisti intiaanien hyökkäysintoa ja he vetäytyivät pois. Puolustusasemissa olevat Renon ja Benteenin miehet nukkuivat yönsä, ne jotka pystyivät, aseet vieressään.
Auringonnousun aikoihin intiaanit hyökkäsivät uudelleen lopen uupuneiden sotilaiden kimppuun. Ainoa taistelusta selvinnyt 26-vuotias kirurgi Henry Porter uurasti taukoamatta yrittäessään pelastaa haavoittuneet sotilaat perustamassaan ’kenttäsairaalassa’.





Henry Porter

Tilanne paheni myös muiden sotilaiden osalta, sillä käytettävät juomavesivarat hupenivat hälytyttävästi. Niinpä osa vapaaehtoisia miehiä, laskeutui henkensä kaupalla alas virralle hakeakseen kipeästi kaivattua juomavettä. Nämä sotilaat, sekä tehtävään osallistuneet tarkkampujat, jotka suojasivat kivääritulellaan vedenhakijoita, vastaanottivat myöhemmin maansa korkea-arvoisimman kunniamerkin esimerkillisestä uhrautumisestaan.

Täältä vapaaehtoiset sotilaat laskeutuivat
henkensä kaupalla hakemaan vettä haavoittuneille


Kuva vastarannalta. Vapaaehtoiset laskeutuiva Reno-
Benteen -kukkulalta joelle hakeakseen vettä haavoittuneille 

26. päivänä iltaan mennessä intiaanit lopulta jättivät Reno-Benteenin miehet rauhaan, kadoten kokonaan alueelta. Kukaan ei tietänyt vielä Custerin ja hänen miestensä kohtalosta ennen seuraavaa päivää, jolloin kenraali Terry ja eversti Gibbon joukkoineen lopulta pelastivat piiritetyt ja väsyneet sotilaat heidän suureksi helpotuksekseen.


Kenraali Terry

Eversti Gibbon