"Kuinka valkoisilta he näyttävätkään"

-  Aurinko nousi kauniiseen maailmaan, mutta jo sen ensimmäiset säteet toivat mukanaan kuolinkellojen äänet.   – Elizabeth Custer 

- Olen vain liian ylpeä sanoakseni, että halveksin häntä.  – Frederick W. Benteen

Elizabeth Custer

Frederick Benteen

Eversti Gibbonin tiedustelijoiden päällikkö luutnantti Bradley tiedustelijoineen oli löytänyt 27. heinäkuuta 1876 Little Bighorn-jokilaaksosta hylättyjä intiaanileirejä. Maassa lojui siellä täällä intiaanien omaisuutta: puhvelinnahkoja, huopia ja mokkasiineja. Joitakin intiaanitelttoja oli vielä pystyssä ja niiden ympärillä lojui kuolleita intiaaniponeja. Tiedustelijat olivat löytäneet muutamista teltoista myös kuolleita intiaanisotureita.

Luutnantti Bradley

Barney Bravo, ylärivissä kolmas vasemmalta

Edellisenä päivänä Bradleyn tiedustelija Barney Bravo oli havainnut kolme varisintiaania laulamassa kuolinlauluaan. Little Face-niminen intiaanitiedustelija oli tunnistanut nämä intiaanit. He olivat Gibbonilta Custerille lainassa olleet Goes Ahead, Hairy Moccasin ja White-Man-Runs-Him. Intiaanit surivat kuolleita tovereitaan White Swania, Half Yellow Facea ja Curleyä. Todellisuudessa nämä kaikki crow -intiaanit olivat selvinneet hengissä taistelusta.

Curleyn Mitch Boyer oli määrännyt pakenemaan ja pelastamaan oman nahkansa ennen omaa kuolemaansa ja käskenyt viemään sanan, että he kaikki olisivat jo kuolleet typerän Custerin vuoksi, ennen kuin Terry ehtisi saapua sovittuun paikkaan. Monien intiaanien taistelukertomuksissa Mitch Boyer oli ollut liikuntakyvytön ja pyytänyt, että siouxit tappaisivat hänet, minkä nämä olivat tehneetkin. Magpie Outside, Boyerin sioux-vaimo sai tiedon miehensä kuolemasta heimonsa ’runnerilta’ ennen kuin tieto saavutti muun maailman. Magpie Outside leikkasi hiuksensa lyhyiksi heimonsa perinteitä noudattaen surressaan miestään. Sitting Bull oli luvannut 100 ponia sille, joka surmaisi Ka-Pesh’in -(Mitch Boyerin). Curley oli paennut henkensä edestä ja lopulta saavuttanut jokilaiva Far Westin. Hän ei osannut kunnolla englantia, mutta oli käsimerkein selittänyt, että kaikki sotilaat olivat kuolleet. Kukaan laivalla ei uskonut Curleyn kertomusta, ennen kuin tiedustelija Muggins Taylor toi laivalle suruviestin.

Curley

Mitch Boyer

Vasemmalta, White Swan, Hairy Moccasin, Goes Ahead,

Half Yellow Face, White-Man-Runs-Him sekä nuori Curly

Sitting Bull

Muggins Taylor

Siellä täällä ympäri leiriä oli ollut vielä kyteviä nuotioita. Sitten tiedustelijat olivat löytäneet luutnantti Porterille kuuluneen, rikki ammutun, hirvennahkaisen paidan. Alueelta oli löytynyt myös muuta 7. ratsuväkirykmentille kuuluvaa tavaraa, kuten taisteluhansikkaita, ratsuväensatuloita, tyhjiä patruunavöitä, sotilastakkeja  ja myös tohtori Lordille kuuluva ensiapulaukku. Luutnantti Bradley oli lähettänyt välittömästi viestin kenraali Terrylle. Epäilykset kasvoivat koko ajan, kukaan ei ollut kuullut Custerista muutamaan päivään mitään. Missä Custer oli?
Sitten tuli tieto. Luutnantti Bradley ratsasti itse kenraali Terryn luo joen itärannalle tekemältään tiedusteluretkeltä ja kertoi: ”Minulla on erittäin surullinen tieto. Joen toisella rannalla, kukkuloiden välissä on satakunta ruumista.”(Lopullinen kuolleiden lukumäärä, jonka Bradleyn-osasto tuolloin teki oli 197.) ”Valkoisia?” kysyi Terry. Luutnantti James Bradley oli nyökännyt äänettömänä Terrylle. Kerrotaan, että  ratsastettuaan paikalle ja nähtyään kuolleet ratsuväensotilaat, kenraali Terry oli näyttänyt tunteensa alaisilleen ja itkenyt ääneen Custer Hill’illä.

Seuraavana aamuna 28. 06. 1876 majuri Reno miehineen saapui tunnistamaan ja hautaamaan ruumiit. Määräyksen mukaan ruumiit haudattiin tilapäisesti taistelupaikalle, ja myöhempää tunnistamista ja siirtämistä varten useiden upseereiden nimet kirjoitettiin pieniin lappusiin, jotka taiteltiin hylsyjen sisään, ja hylsyt hakattiin paaluihin, jotka laitettiin kunkin vainajan haudalle. Maa oli kuitenkin kovaa, ja yleensä ruumiit vain peitettiin vähäisellä kivikerroksella.

Luutnantti Godfrey kirjoitti myöhemmin muistiinpanoissaan: ”Aamu oli kirkas kun saavuimme kukkulalle ja koko karmeus levittyi eteemme. Kapteeni Weir istui satulassaan vierelläni ja kuulin hänen sanovan: ”Kuinka valkoisilta he näyttävätkään.” Heidät oli riisuttu, skalpeerattu ja silvottu. Ruumiit olivat turvonneet irvokkaiksi polttavassa auringonpaisteessa. Kenraali oli riisuttu, mutta häntä ei ollut silvottu. Hän makasi selällään ja asento oli hyvin luonnollinen. Me olimme nähneet hänet samanlaisessa asennossa satoja kertoja marssien aikana, kun hän tauolla otti nokkaunia. Hänellä oli luodinreikä vasemmassa ohimossaan ja toinen vasemmassa rinnassa lähellä sydäntä.”

He löysivät myös Tom Custerin vähän matkaa alempana. Godfrey jatkoi: ”Hänen selkänsä oli ammuttu nuolia täyteen. Tomin kallo oli murskattu mahdollisesti kivinuijalla, eikä kasvonpiirteistä voinut häntä tunnistaa. Hänen vatsansa oli viilletty auki. Tunnistin hänet vain olkapäässä olevasta tatuoinnista.”

Ratsumies John Ryan kertoi: ”Kaivoimme 18 tuumaa syvän haudan, johon laskimme kenraalin ruumiin. Sitten asetimme Tom Custerin ruumiin hänen viereensä. Peitimme ruumiit huovilla ja täytimme haudan. Asetimme intiaanihuovan haudan päälle ja reunustimme sen kivillä, jotteivät sudet ja kojootit pääsisi käsiksi hautaan.”
(Vuonna 1877  Custereiden ja yhdeksän muun taistelussa kaatuneen upseerin haudat kaivettiin auki siirtämistä varten. Kuitenkin kojootit olivat ehtineet tehdä perusteellista työtä. Alueelta löydettiin vain kourallinen luita, jotka sitten laitettiin arkkuihin ja vietiin pois.)

John Ryan

Vähän matkaa Tomista makasi hänen pikkuveljensä Boston Custer, aivan 18-vuotiaan sisarenpoikansa Harry Armstrong ”Autie” Reedin vieressä. Boston Custer oli riisuttu kokonaan, lukuun ottamatta hänen valkoisia puuvillasukkiaan - Niistä oli leikattu pois hänen nimensä. Intiaanit uskoivat nimittäin, että sotilaiden vaatteissa olevat nimilaput sisälsivät taikaa ja leikkasivat ne pois, jotta taika ei enää suojelisi sotilaita.

Boston Custer

Autie Reed

Näky oli surullinen, koko ’kuninkaallinen perhe’ oli saanut surmansa. He löysivät kukkulalta myös luutnantti Calhoun’in pahoin silvotun ruumiin. Myös luutnantti Cooke, luutnantti Smith ja kapteeni Yates löytyivät kukkulalta noin 40 muun miehen joukosta.(Luutnantti Godfrey kertoi myöhemmin laskeneensa kukkulalla olleen 42 sotilaan sekä 39 hevosen ruumiit.) Myös Custerin henkilökohtainen lipunkantaja oli kuolleiden joukossa. Elämä oli jättänyt kenraali Custerin joukot. Vain kapteeni Keoghin Comanche-ratsu löytyi pahoin haavoittuneena. (Todellisuudessa taistelukentältä löytyi useita pahoin haavoittuneita ratsuja, mutta vain Comanche päätettiin pelastaa.)
Eversti Gibbon löysi henkilökohtaisesti sanomalehtimies Mark Kelloggin ruumiin vähän alempaa, kukkulan juurelta. On luultavaa, että Kellogg on yrittänyt ryömiä pakoon taistelun melskeessä, mutta intiaanit olivat huomanneet hänen pakonsa. Mark Kelloggin ruumis oli yksi harvoista, jolle oli jätetty kaikki vaatteet ylle. Hänet oli skalpeerattu ja korvat oli leikattu pois.

Luutnantti Calhoun

Luutnantti Cooke

Luutnantti Smith

Kapteeni Keogh

Comanche-ratsu

Mark Kellogg

Höyryalukset Far West ja Josephine ajoivat kattilat kuumina yötä päivää vieden haavoittuneita sotilaita Fort Abraham Lincolniin. Heinäkuun 6.päivänä vuonna 1876 suruviesti saavutti Fort Lincolnin. (Uskotaan, että aseman intiaaninaiset olivat tietoisia jo tapahtumien kulusta ennen kuin valkoiset saivat siitä kuulla, sillä 1. päivänä heinäkuuta Speckled Cock ja Horned Toad, molemmat crow-intiaaneja, saapuivat Fort Abraham Lincolniin ja kertoivat aseman intiaaneille suuresta taistelusta, jossa Custer oli kuollut.)Charles L. Gurley vei suruviestin Elizabeth ’Libbie’ Custerille. Gurley kertoi rouva Custerille, että hänen miehensä ja 263 seitsemännen ratsuväkirykmentin sotilasta oli saanut surmansa 25. kesäkuuta Little Big Hornissa.

Lukumäärällisesti kovimman menetyksen koki Margaret Calhoun. (Omaa sukua Custer) Hän menetti miehensä lisäksi kolme veljeään ja sisarenpoikansa.

Margaret Calhoun

Annie Yates

Heinäkuun 30. päivänä vuonna 1876 Elizabeth Custer, Margaret Calhoun ja Annie Yates jättivät hyvästit Fort Abraham Lincolnille surumarssin soidessa. Neljäs elokuuta Libbie saapui kotikaupunkiinsa Monroeen. Hän oli 36-vuotias leski, eikä hän avioitunut enää uudelleen. Rouva Custer vietti leskenä 57 vuotta, kirjoitti kolme kirjaa, joista kaikista tuli myyntimenestyksiä. Hän kuoli vuonna 1933 vain muutama päivä ennen 91-vuotissyntymäpäiväänsä, ja hänet haudattiin ”rakkaan poikansa” viereen, kuten hän miestään nimitti kirjeissään, West Pointin sotilashautausmaahan.

Elizabeth Custer

Lyöty ratsuväki palasi Fort Abrahan Lincolniin 19. syyskuuta. Aikalaiskertomuksissa on kuvattu ratsuväen saapumista Lincolniin: ”Seitsemäs ratsuväkirykmentti saapui tiistaiaamuna. Sen tulo nähtiin jo kaukaa Bismarckin pohjoiskukkuloilla ja näky oli mieleenpainuva. Kyyneleet kohosivat monien silmiin, poissa olivat monet ystävistä: Custerit, Keogh, Yates, Smith, Hodgson, McIntosh, Harrington, Curtis, Porter, DeWolf ja Crittenden, puhumattakaan Mark Kelloggista, Charley Reynoldsista ja Bloody Knifestä. Kapteeni Weir johti alakuloisen kolonnan saapumista. Muutamia päiviä myöhemmin tiedustelija Fred Gerard saapui intiaanitiedustelijoiden seurassa linnoitukselle. Majuri Reno saapui asemalle 26. päivänä syyskuuta vuonna 1876.”

Kesän-76 sotaretki oli päättynyt, mutta majuri Marcus A. Renon kiirastuli oli vasta alkamassa.