25. 06. 1876 / Esirippu putoaa

Monet historioitsijat ovat spekuloineet sillä, että Custer saattoi kuolla tai haavoittua kuolettavasti jo taistelun alkuvaiheissa kahlaamolla (Medicine Tail Coulee) hyökätessään tietämättään keskelle valtavaa intiaanikylää. Intiaanit iskivät voimalla Custerin joukkoja vastaan.

Medicine Tail Coulee

Tämä pelasti majuri Renon joukot täydelliseltä tuholta. Renon vetäytyminen puolustukseen kuitenkin merkitsi varmuudella Custerin ja hänen miestensä  kohtalon, mistä Renoa myöhemmin tultiin syyttämään.
Custer määräsi rykmenttinsä välittömästi perääntymään huomattuaan millainen vastus heillä oli edessään. Intiaanit ampuivat jousillaan ja hankkimillaan uusilla makasiinikivääreillään pakenevia sotilaita, jotka eivät ehtineet muodostaa puolustuslinjaa. On todennäköistä, että Custer määräsi Keoghin ja Calhounin osastot ryhmittymään puolustusasemiin rinteeseen ja jatkoi itse loppujen miestensä kanssa vetäytyen samalla kohti kukkulan korkeinta kohtaa.

Kapteeni Myles Keough

Kapteeni James Calhoun

Keogh -sektori

Calhoun-sektori

Samoihin aikoihin noin kello 16.20 kapteeni Benteenin osasto saavutti majuri Renon puolustusasemat. (Kuormasto saapui sinne klo17.15) Benteen kirjoitti myöhemmin, että Reno oli aivan poissa tolaltaan ja kertoi hänelle: ”Hyvä Jumala, Benteen, auta minua, olen menettänyt lähes puolet miehistäni.” Benteen kokeneena intiaanitaistelijana otti käytännössä katsoen vastuulleen majuri Renon sekä oman komppaniansa puolustuksen varmistuksen. Hän ryhmitti välittömästi miehet ns. siilipuolustukseen ja kannusti esimerkillisellä rohkeudellaan väsyneitä ja järkyttyneitä sotilaita.

Luutnantti Godfrey tarttui Benteeniä kädestä nähdessään toverinsa saapuneen ja sanoi: ”Me olimme helvetinmoisessa tappelussa alhaalla laaksossa. Minä olen helvetin hyvilläni nähdessäni sinut Fred!”
Benteen oli kysynyt Renolta tiesikö hän Custerin mahdollisesta olinpaikasta, mutta Renokaan ei tuntunut tietävän mitään.

Luutnantti Godfrey

Kapteeni Benteen

He olivat kyllä havainneet kaukana suuren pölypilven ja uskoivat, että Terry, Gibbon ja Custer taistelivat yhdessä intiaaneja vastaan. He olivat kuulleet myös kaksi voimakasta yhteislaukauksen. Godfrey muisteli myöhemmin, että he olivat ymmärtäneet sen merkityksen vasta paljon myöhemmin. ”Kummastelimme niitä silloin, mutta näin jälkeenpäin tuntuu selvältä, että kenraali yritti niiden avulla ilmoittaa meille olinpaikkansa.”

Näkymä Reno-Benteen -kukkulalta

Kello 16.50 Kapteeni Weir D-komppaniansa kanssa lähti ratsastamaan ilman majuri Renon lupaa kohti kaukana taivaanrannassa siintävää suurta pölypilveä, jossa he olettivat Custerin taistelevan. Viidentoista minuutin kulutta Reno lähetti luutnantti Hare miehineen Weirin D-komppanian avuksi. Noin kello 17.30 suuri intiaanijoukko pakotti Weirin miehineen perääntymään ns. Weir-kukkulalta, jossa osasto yritti tarkkailla Custerin liikkeitä. Weir ja Hare miehineen pakeni henkensä edestä intiaaneja takaisin Reno-Benteen kukkulalle, jonne he saapuivat klo 18.30 täysin uupuneina.

Kapteeni Weir

Luutnantti Hare

Weir Point

Luultavasti samoihin aikoihin Custer Hill’illä intiaanit todennäköisesti etenivät vähä vähältä käyttäen maastoa hyväkseen, saartaen vähitellen rinteen, jonne osa puolustajista oli linnoittautunut. Intiaanit sytyttivät ruohon edessään tuleen ja savun suojaamina iskivät Keoghin ja Calhounin osastojen kimppuun tuhoten molemmat eskadroonat viimeiseen mieheen. ja Crow King sotureineen käyttivät samaa taktiikkaa hyökätessään harjun laelle puolustukseen ryhmittyneen kenraali Custerin joukkojen kimppuun samalla kun Crazy Horse urhoineen saartoi sotilaat ja iski Custerin selustasta. Lopulta intiaaneja tuntui ilmestyvän joka puolelta ’sinitakkien’ kimppuun ja nuijivat kivikirveillään sotilaat hengiltä valtavassa käsirysyssä. Seitsemännen ratsuväkirykmentin rippeet olivat joutuneet näin totaalisesti kuolemankehän ympäröimiksi. Kuolema teki tiliään. Luultavaa on, että osapuilleen 40 miestä kaatui kenraalin mukana Custer-kukkulalla.

Two Moon

Crow King

Crazy Horse

Kaaviokuva taistelun kulusta

Useissa myöhemmissä intiaanien kertomuksissa ilmenee, että heidän mielestään monet sotilaista tulivat  ’hulluiksi’, joko ampuen itsensä, tai pyytäen intiaaneja säästämään heidän henkensä. Sillä kertaa siouxit eivät kuitenkaan ottaneet vankeja. On myös mahdollista, että George A. Custer ampui itsensä ymmärtäessään kaiken olleen jo mennyttä. Väitettä tukee tieto, että löydettäessä kenraalilla oli luodin reikä ohimossaan.

Kun majuri Marcus A. Reno täydellisessä sekasorrossa olevan komppaniansa kanssa perusti puolustusasemat ns. Reno–Benteen –kukkulalle 25. kesäkuuta 1876 Little Bighorn –laaksossa tilanne ei ollut mitenkään edullinen heille. Reno oli menettänyt noin kolmanneksen miehistään (osa haavoittuneita) kaivautuessaan siilipuolustukseen kukkulalle. Montanan armoton aurinko porotti julmasti pilvettömältä taivaalta. Sen lisäksi, että juomaveden puutteesta oli tuleva yksi suurimmista huolista, ns. "Shaprshooter –kukkulalla" lymysi yksi tai useampia intiaaneja joiden tarkka tuli
niitti avoimessa maastossa epätoivoisesti suojavalleja itselleen rakentavia sotilaita.

"Shaprshooter –kukkula"

Sitten 26. päivänä kesäkuuta kerääntyi pilviä ja taivas heitti pienen sadekuuron taistelevien osapuolten päälle. Renon ja Benteenin miehet yrittivät epätoivoisesti kerätä jokaisen sadepisaran
taivaalta talteen kenttäpulloihinsa ja telttakankaista kyhättyihin astioihin.
Sitten taivas repesi auki ja sade lakkasi yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Aurinko ilmestyi taivaalle ja poltti kuumemmin kuin hetkeä aikaisemmin. Lisäksi intiaanit heidän alapuolellaan
tuikkasivat rinteen tuleen, jotta sotilaiden olisi vaikeampaa laskeutua alas joelle hakemaan elintärkeää vettä haavoittuneille. Jotkut Renon ja Benteenin miehistä olivat kuitenkin valmiit kohtaamaan kuoleman kasvotusten. Toiset taas vaipuivat apatiaan ja heittivät kaiken toivon pelastumisesta menemään. Eräs sotilaista, joka menetti hermonsa täydellisesti piiritystilanteessa sidottiin kiinni, ettei hän juoksisi suoraan vihollisen tuleen.

Jotkut epätoivoiset ja janosta "hulluksi" tulleet miehet puhkoivat hedelmäsäilyketölkkeihin, joita kantoivat satulalaukuissaan reikiä ja imivät niistä mehut.
Ratsumies Peter Thompson kuvasi haavoittuneiden miesten tilaa säälittäväksi. Miehet tarjosivat 10 dollaria yhdestä vesitilkasta. 15 dollaria kenttäpullollisesta, mutta joskus sellaisesta "huutokaupattiin" jopa 20 taalaa!

Peter Thompson

Ratsumies McVey oli haavoittunut vaikeasti vatsaansa. Hän kerjäsi yhtenään tilkkaa vettä. Lopulta hän tarjosi yhdestä huikasta kaikki 75 dollariaan, ja sai sen. Kun hän joi veden se tirskui ulos hänen
rikki ammutusta vatsastaan. Sitten hänet laskettiin alas ja hän kuoli rauhallisesti kertoi sotamies Daniel Newell.

Daniel Newell

Korppikotkat kiertelivät jo laiskasti heidän yllään. Kuolleet hevoset alkoivat olla myös ongelma sillä ne löyhkäsivät karmeasti ja turposivat helteessä muodottomiksi. Rikki ammuttujen ruhojen
sisälmykset poksahtelivat ja roiskuttivat nestettä ympäriinsä. Pörriäiset saapuivat juhlapöytiin ja kiittivät tästä juhlallisesta ateriasta.

Mutta pahinta kaikista oli nestehukka. Tiedustelija George Herendeen kertoi miehistä joiden kielet turposivat niin suuriksi, etteivät nämä pystyneet enää puhumaan. He yrittivät syödä laivakorppuja,
mutta eivät pystyneet muodostamaan tarpeeksi sylkeä, jotta olisivat saaneet korput niellyiksi. Jotkut miehistä jopa yrittivät niellä ruohoa! Suuriosa haavoittuneista, jotka lopulta kuolivat, menehtyivät juuri janoon.

Ns. Reno-Benteen -kukkulalla käytiin kahden päivän aikana useita kovia taisteluita intiaanien hyökätessä sotilaiden puolustusasemiin. Noin kello 19.00 tiedustelija George Herendeen johti osan kadoksissa olleista miehistä turvaan puolustusasemiin. Niin pitkään kun päivänvaloa riitti ratsuväki menetti taisteluissa vielä useita sotilaitaan intiaanien hyökätessä heidän asemiinsa. Yön turvin noin kello 03.00 loput kadoksissa olleista miehistä mm. tiedustelijat Fred Gerard ja Billy Jackson sekä luuntatti Charles DeRudio muutamien miestensä kanssa löysivät tiensä Renon-Benteenin-kukkulalle. He olivat jääneet saarroksiin taistellessaan laaksossa ja piiloutuneet puihin odottamaan pimeyden tuloa.

Fred Gerard

Billy Jackson

Luutnantti Charles DeRudio 

Lopulta armelias yö armahti täysin loppuun ajetun Seitsemännen ratsuväkirykmentin rippeet. Pimeys latisti intiaanien hyökkäysintoa ja he vetäytyivät pois. Puolustusasemissa olevat Renon ja Benteenin miehet nukkuivat yönsä, ne jotka pystyivät, aseet vieressään.
Auringonnousun aikoihin intiaanit hyökkäsivät uudelleen lopen uupuneiden sotilaiden kimppuun. Ainoa taistelusta selvinnyt 26-vuotias kirurgi Henry Porter uurasti taukoamatta yrittäessään pelastaa haavoittuneet sotilaat perustamassaan ’kenttäsairaalassa’.

Henry Porter

Tilanne paheni myös muiden sotilaiden osalta, sillä käytettävät juomavesivarat hupenivat hälytyttävästi. Niinpä osa vapaaehtoisia miehiä, laskeutui henkensä kaupalla alas virralle hakeakseen kipeästi kaivattua juomavettä. Nämä sotilaat, sekä tehtävään osallistuneet tarkkampujat, jotka suojasivat kivääritulellaan vedenhakijoita, vastaanottivat myöhemmin maansa korkea-arvoisimman kunniamerkin esimerkillisestä uhrautumisestaan.

Täältä vapaaehtoiset sotilaat laskeutuivat

henkensä kaupalla hakemaan vettä haavoittuneille

Kuva vastarannalta. Vapaaehtoiset laskeutuiva Reno-

Benteen -kukkulalta joelle hakeakseen vettä haavoittuneille 

26. päivänä iltaan mennessä intiaanit lopulta jättivät Reno-Benteenin miehet rauhaan, kadoten kokonaan alueelta. Kukaan ei tietänyt vielä Custerin ja hänen miestensä kohtalosta ennen seuraavaa päivää, jolloin kenraali Terry ja eversti Gibbon joukkoineen lopulta pelastivat piiritetyt ja väsyneet sotilaat heidän suureksi helpotuksekseen.

Kenraali Terry

Eversti Gibbon