24. 06. 1876 / Kohti Little Bighornia osa 3.

Custer piti joukkonsa liikkeessä lähes koko päivän. Se oli kova päivä koko rykmentille. He ohittivat useita hylättyjä intiaanileirejä ja tiedustelijat muuttuivat hetki hetkeltä vakavammiksi ymmärtäessään Dakotojen heille jättämät varoitukset. Päivällä tiedustelijat löysivät suuren hylätyn leirin, jossa Sitting Bull oli nähnyt näkynsä. Leirissä oli vielä jäljellä suuri juhlasalko, jonka ympärillä oli tanssittu. Intiaanitiedustelijat havaitsivat myös paaluun kiinnitetyn valkoisen miehen päänahan.

Custerin crow-tiedustelijoita

Tiedustelija George Herendeen uskoi, että päänahka oli todennäköisesti sotamies Augustus Stokerin, joka katosi  eversti Gibbonin toukokuussa tekemällä retkellä. Paalun viereen oli kasattu kolme suurta valkoista kiveä. Arikara-tiedustelijat tulkitsivat sen siten, että Suuri Henki oli luvannut Dakotoille voiton.

George Herendeen

Custer piti upseereilleen tilannekatsauksen, jossa hän kertoi, että crow-tiedustelijat, jotka olivat aikaisemmin määrätty etsimään tuoreita jälkiä, olivat löytäneet kolmen tai neljän intiaaniponin ja yhden intiaanin jalan jäljet. Mitch Boyer tiedustelijoineen määrättiin tutkimaan aluetta muun rykmentin jäädessä hetkeksi lepäämään.

Mitch Boyer

Upseereiden palaverin jälkeen äkäinen tuulenpuuska kaatoi komentoteltan edessä liehuneen rykmentin viirin. Luutnantti Godfrey nosti sen ylös, mutta tuuli kaatoi sen uudelleen. Taikauskoinen luutnantti Wallace piti sitä enteenä suuresta tappiosta. Myös arikara-tiedustelijat olivat kauhuissaan kuultuaan tapahtuneesta. 

Luutnantti Godfrey

Luutnantti Wallace

Iltapäivän kuluessa rykmentti havaitsi jäljet, jotka osoittivat suuren intiaanijoukon kulkeneen kohti Bighornia. Intiaanien telttasalot olivat jättäneet maahan niin syviä jälkiä, että alue näytti kyntöpellolta. Nyt Custer sovelsi omin päin Terryn antamia ohjeita, teki nopean ratkaisun ja päätti seurata jälkiä. Ensimmäisen kerran, koko sotaretken aikana, Tom Custer arvosteli veljeään sanoen: ”Autie, eikö meidän pitäisi ensin tiedustella Tullock’s Creek? Eihän meidän pitänyt taistella vaan tukkia intiaanien tiet?” 
”Niinkö sinä tekisit?” kysyi George A. Custer. ”Niin”, oli Tom vastannut. ”Sinun kai pitäisi sitten olla kenraali”, sanoi George. Tom Custer oli ollut hetken hiljaa, ennen kuin oli sanonut: ”Autie, sinun ei yksin pitäisi tehdä sitä.” ”Ehkä minun pitää. Me seuraamme jälkiä”, oli isoveli vastannut.
Bloody Knife ja "Yksinäinen" Charley Reynolds vakavoituivat entisestään.

Kohtaus elokuvasta "Aamutähden poika"

Tullock Creek

Illalla kello 20.00 rykmentti leiriytyi marssittuaan noin 28 mailia. Paikka oli kaunis ja täynnä ruusupensaita. Syötyään iltapalansa väsyneet miehet kääriytyivät huopiinsa ja nukahtivat. Illan pimetessä Custer määräsi intiaanitiedustelijat etsimään jälkiä vihollisesta. Noin kello 23.00 tiedustelijat palasivat ja kertoivat kenraalille, että intiaanijoukot ovat todennäköisesti matkalla Little Bighornille, sillä ainoatakaan leiriä ei ollut enää lähistöllä, ainoastaan vain muutaman päivän vanhoja jälkiä.

Nyt Custer oli tekevä suuren virheen. Hän uskoi, että kadottaisi vihollisensa, ellei välittömästi lähtisi seuraamaan jälkiä. Luutnantti Varnum, Mitch Boyer, ”Yksinäinen” Charley Reynolds ja muutamia crow-tiedustelijoita lähetettiin uudestaan matkaan ottamaan selkoa intiaanien asemista. Tiedustelija George Herendeen, jonka tehtäviin oli kuulunut kuljettaa Terryn ja Custerin välistä viestintää, menetti 200 dollarin ylimääräisen palkan, jonka hän olisi ansainnut viedessään yötä vasten viestiä kenraali Terrylle, mutta Custer yllättäen eväsi tehtävän tiedustelijaltaan. Tämä päätös johti lopulta kovaan sanaharkkaan Herendeenin ja Custerin välillä. Tiedustelija poltti päreensä täydellisesti Custerille, arvostellen häntä tomppeliksi, joka jahtasi vain kunniaa. Tämä Custerin päätös evätä viesti Terrylle askarruttaa kovasti tutkijoita. Miksi hän päätti olla kertomatta intiaaneista Terrylle? Tahtoiko Custer  kahmia yksin kunnian intiaanien kukistamisesta.

Luutnantti Varnum

Lopulta nukkuvat, väsyneet miehet komennettiin hereille ja valmistautumaan vaaralliselle yömarssille. Tulien käyttö kiellettiin, ja kuuttomassa yössä, kapeassa ja kivikkoisessa solassa, joka johti Davis Creekiin, miehet joutuivat pitämään yhteyttä toisiinsa koputtamalla juomakuppeihinsa.
Noin 10 mailin uuvuttavan ja vaarallisen yötaipaleen jälkeen rykmentti pysähtyy juuri ennen aamunkoittoa metsäiseen laaksoon. Seitsemäs ratsuväkirykmentti oli käytännöllisesti katsoen ollut liikkeellä ilman lepoa lähes kaksikymmentä tuntia. Kun pysähtymiskomento lopulta annettiin, useimmat miehistä liukuivat satulasta maahan ja heittäytyivät pitkäkseen. Kuolema odotti malttamattomana heitä noin 25 mailin päässä....