Kultainenleiri osa 3.

Klo 15.50 – 16.00

He Dog (Oglalal -sioux Sunka Bloka) oli syntynyt vuonna 1840 lähellä Bear Buttea Etelä-Dakotassa. Myös hän oli taistellut reilu viikko aikaisemmin kenraali Crookia vastaan Rosebudilla. He Dog oli yksi Crazy Horsen alipäälliköistä ja tämän hyvä ystävä. He Dog oli ollut yksi ”houkutuslinnuista” kun siouxit houkuttelivat kapteeni Fettermanin ja hänen miehensä ansaan joulukuussa 1866.
He Dog ratsasti Crazy Horsen sotureiden mukana pitkin joenpengertä syöksyen sotilaiden kimppuun keskelle tiheää metsikköä, jossa nämä lymysivät niin nopeasti kuin heidän poneillaan ikinä pystyi. He Dog kertoi vuonna 1910 tulkki Willam Bergerille, että hän tappoi tuolloin yhden pakoa yrittäneen ponisotilaiden luopiointiaanitiedustelijan. (Kyseessä on täytynyt olla, joko Bobtailed Bull (Hocus-ta-ris) tai Little Brave (Naha-cus-chu))

He Dog 

Oikealla Bobtailed Bull

Little Brave

Klo 15.50 – 16.00

Antelope oli seurannut jännittyneenä piilopaikastaan taistelua jo noin 40 minuutin ajan. Hän ei ollut sännännyt monien intiaaninaistenlailla turvaan kohti alavirtaa vaan piiloutunut pensaisiin. Antelope oli kuullut taistelunäänet ja kuinka niiden sijainti oli muuttunut paikasta toiseen. Hän oli varovasti seurannut piilopaikastaan taistelun kulkua ja havainnut sinitakkien vetäytyvän metsikön suojaan. Taistelu oli siirtynyt kauemmas hänen piilopaikastaan ja lopulta Antelope uskalsi jättää turvapaikkansa ja lähti juoksemaan kohti pohjoista, jossa tiesi cheyenne –leirin olevan…..

Antelope

Klo 15.50 – 16.00

Pohjoisten Cheyenne Wooden Leg (Kum mok quiv vi ok ta) oli syntynyt vuonna 1858 Cheyenne –joen varrella lähellä Black Hills’iä. Hän oli saanut nimensä todistaessaan, että pystyi kulkemaan jalan koko päivän väsymättä lainkaan. Hän oli erittäin suurikokoinen intiaani ja täyttänyt juuri 18 vuotta kun "Pitkätukka Custer" ilmestyi ”Rasvaruohikolle”.
Kun taistelu alkoi Wooden Leg valjasti suosikkiponinsa ja valmistautui taisteluun…..

Wooden Leg oli yksi intiaaneista, jotka olivat pysäyttäneet sinitakkien yllätyshyökkäyksen ja omalla vastaiskullaan ajaneet heidät metsikköön. Wooden Leg seurasi kuinka siouxit etenivät metsikköön. Hän ymmärsi, että hyvin pian intiaanit olisivat saartaneet kaikki sinitakit ja odotellessaan hyökkäyksen alkua hän rauhoitteli hetken vauhkoontunutta poniaan.

Wooden Leg

Yhtäkkiä metsikön keskeltä ryntäsi ratsuineen joukko ponisotilaita. Wooden Leg piiskasi hurjasti poniaan ja säntäsi pakoon. Muutamia muita intiaani ratsasti lähes kiinni Wooden Legissä yrittäen myös pelastautua. Paetessaan Wooden Leg katsoi taakseen ja havaitsi, että sinitakit olivat aivan heidän kannoillaan. Tilanne oli intiaanien kohdalta tukala. Mutta sitten Wooden Leg havaitsi, että suuri joukko siouxeja irtaantui taistelusta ja kuin tuulipäänä syöksyivät ponisotilaiden perään. Sotilaiden hevoset olivat aivan lopussa ja sioux –ponit saavuttivat ne nopeassa tahdissa.

Wooden Leg ampui aseellaan muutaman kerran kohti sotilaita, mutta ei uskonut osuvansa. Sitten hän näki kuinka sioux –soturin ampuma nuoli osui sotilasta päähän ja tämä putosi ratsunsa selästä. Siouxit ajoivat sotilaat kiinni täydentäen työtään keihäin ja tapparoin. Wooden Leg katsoi kuinka sotilaiden hevoset pakenivat sinitakkien jäädessä makaamaan kentälle kuolleina.
Siouxit ilkkuivat maassa hengettöminä makaaville ponisotilaille huudellen: ”Olitte vain poikasia. Teidän ei olisi pitänyt tulla tänne taistelemaan kanssamme. Me iskimme teidät maahan jo Rosebudilla. Teidän olisi pitänyt ottaa mukaanne enemmän Crow ja Shoshone –intiaanejanne kun tulitte tänne!”
Sitten Wooden Leg liittyi siouxien joukkoon ja syöksyi uudelleen taisteluun. Little Bird –niminen intiaani sai osuman reiteensä ratsastaessaan aivan kiinni Wooden Legissä. Wooden Leg uskoi, että ”Suurihenki” oli läsnä sillä tuntui, että ilma, joka oli täynnä sinitakkien ampumia kuulia kiersivät hänet. Hän lasketti päin ponisotilasta ja iski hirvensarvikahvaisella tapparallaan sotilasta kasvoihin ja otti itselleen maassa makaavan sotilaan kiväärin.

Sitten hän huomasi kolmen sinitakin ratsastavan hurjaa kyytiä pakoon lakotat heidän kintereillään. Sun Bear, Eagle Tail Feather ja Little Sun nimiset cheyennet ratsastivat lakotoiden mukaan takaa-ajoon. Sitten Wooden Legin kiinnostus kohdistui takaisin itse taisteluun.
Hän havaitsi kahlaamolla joukon sinitakkeja, jotka henkensä hädässä räpiköivät joessa yrittäen päästä virran vastarannalle. Wooden Leg kiirehti sotilaiden perään käyttäen riistämäänsä kivääriä nuijana iskien kaksi sinitakkia heidän ratsuiltaan jokeen……

Klo 15.50 – 16.00

Juuri kun Two Moon ja Crazy Horse sotureineen kohdistivat hyökkäyksensä metsikköön joukko sotilaita ratsasti ulos sieltä. Intiaanit ajoivat nopeilla poneillaan heidät kiinni laaksossa. Sitten paikka oli sekaisin taistelevista sotilaista ja intiaaneista. Intiaaneja tuntui ilmestyvän jatkuvasti lisää. Aseet paukkuivat ja ilma oli täynnä savua ja pölyä.

Two Moon huomasi kuinka eräs ponisotilaista lähti ratsastamaan poispäin taistelevasta pääjoukosta. Two Moon ajoi sotilaan kiinni ponillaan ja kaatoi hänet. Vilkaistuaan idän suuntaan hän havaitsi joukon sotilaita kapuamassa ylös joenuomaa kuin pakeneva puhvelilauma. Sotilaiden ympärillä kuhisi siouxeja, jotka koettivat piirittää heidät ennen kuin nämä onnistuisivat pakenemaan ylös läheiselle kukkulalle.

Sitten vailla ratsastajaa ollut hevonen ryntäsi kohti Two Moonia. Hän nappasi ratsun kiinni ja rauhoitteli hetken sitä. Two Moonia oli onnistanut. Satulaan oli kiinnitetty monia arvokkaita tarvikkeita kuten valtava määrä patruunoita ja juomapullo puolillaan viskiä. (Tämä on ikuinen kiistakysymys. Oliko sotilailla alkoholia sotaretkellä vai ei?) Huomatessaan taistelun kehittymisen intiaaneille edullisemmaksi ja tullessaan yhä varmemmaksi sotilaiden tappiosta Two Moon kääntyi takaisin kohti Cheyenne –leiriä.....

Two Moon

Klo 15.50 – 16.00

Tuuli puhalsi savun ja pölyn, jonka raju taistelu oli saanut aikaan sotilaiden kasvoille. Runs the Enemy mietti, että se olisi intiaaneille hyväksi heidän aloittaessaan hyökkäystä. Kuin vastauksena hänen mietteilleen soturit aloittivat hyökkäyksen ja se sai sinitakit paniikkiin. Savu ja pöly tekivät hankalaksi nähdä kun sotilasjoukon vetäytymisen kohti jokea, joka kiemurteli metsikön takana.

Runs the Enemy

Runs the Enemy ratsasti mustan miehen ohitse, jolla oli sinitakkien vaatteet yllään. Kyseessä oli Custerin tiedustelija Isaiah Dorman.Viimeisten joukossa jotka lähtivät ylittämään kahlaamoa olivat myös "Yksinäinen Charley" Reynolds ja Isaiah Dorman. Dorman, joka oli pukeutunut ratsuväenasuun ja oli laitimmaisena ja lähinnä vihollista jäi Runs- the-Enemy –nimisen sioux intiaanin ja hänen sotureidensa saartamaksi. Intiaanit ampuivat hänen altaan hevosen ja sääreen haavoittunut Dorman ei pystynyt pakenemaan.

Kuvan keskellä oleva afrikanamerikkalainenmies 

saattaa olla kenraali Custeri tiedustelija Isaiah Dorman

Charley Reynoldsin viimeiset hetket

George Herendeen kertoi tapahtumasta vuosia myöhemmin: "Näin kun intiaanit ampuivat Isaiahin ja naiset täydensivät työtä iskemällä häntä kivinuijillaan. Hänen säärensä polvien alapuolelta oli ammuttu täyteen nuolia. Useissa kertomuksissa Dormanin kuolema on kuvattu hitaaksi ja kivuliaaksi. Kerrotaan, että kuolemaisillaan oleva Dorman oli anonut armoa naisilta, jolloin nämä olivat sanoneet tiedustajalle: "Jos et todellakaan halunnut tulla tapetuksi, mikset jäänyt kotiisi ja jättänyt meitä rauhaan?" Karmeimmissa kertomuksissa Dormanin pää oli leikattu irti, hänen kiveksensä oli lävistetty piikeillä, nahka nyljetty pois ja hänen verensä oli juoksutettu pölyiseen, kuivaan hiekkaan.

George Herendeen

Tämä sinitakkien tiedustelija käänsi hevosensa ja ampui oikealta puoleltaan hyökkää intiaania suoraan sydämeen. Toiset intiaanit ampuivat yhteislaukauksella tiedustelijan hevosen hänen altaan. Mies kieri pitkän matkaa maassa, sitten intiaanit saartoivat hänet. Runs the Enemy iski kantapäillään poninsa kylkiin ja ratsasti ohi sotureiden, jotka juuri surmasivat sinitakkien mustan tiedustelijan.
Intiaanit pakottivat sotilaat keskelle jokea. Monet sinitakeista, jotka olivat menettäneet hevosensa yrittivät ryömien pelastua turvaan vastarannalle, jossa kasvoi tiheää metsää. Kun sotilaat aloittivat epätoivoisen kapuamisensa lähes pysytysuraa joenpenkkaa ylös Runs the Enemy uskoi, että taistelu oli ohi.