Kultainenleiri osa 8.

48 hautamuistomerkkiä jököttää tänä päivänä ns. Keogh –sektorilla. Pystien sijainnista päätellen lähes koko I –komppania kaatui taistellen linjassa. Runs the Enemy muisteli myöhemmin, että juuri nämä sinitakit taistelivat kaikkein urhoollisimmin. Tapettuaan Calhoun F –komppanian useat intiaanisoturit pukivat kaatuneitten sinitakkien asetakkeihin. (Tämä ryhmä luultavasti hyökkäsi sen jälkeen kapteeni Weirin komppanian kimppuun  ns. Weir Point’ille pakottaen sotilaat vetäytymään takaisin Reno-Benteen – puolustusasemiin.)

Waterman

 Klo 17.30 – 17.40

 Two Moon oli ampunut kiväärinsä käyttökelvottomaksi. Hän löysi maasta kuolleelle sinitakille kuuluneen aseen latasi sen ja oli jälleen valmis taisteluun. Hän kertoi, että he iskivät joukolla sinitakkien kimppuun ampuen valtavan yhteislaukausten sarjan taistelulinjaan ryhmittynyttä komppaniaa kohti. Two Moonin mukaan lähes kaikki sotilaat kuolivat asemiinsa. (Keogh I –komppania) 

Two Moon

Klo 17.30 – 17.40

Waterman kertoi, että Crazy Horse syöksyi rohkeasti useita kertoja ponillaan suoraan sinitakkien linjaan kiljuen ja rohkaisten sotureitaan taisteluun. "Pitkätukan" kaikki sotilaat yrittivät kaataa tämän urhean soturin, mutteivät onnistuneet siinä. Waterman ajatteli silloin, että Crazy Horse oli urhein soturi, jonka hän oli milloinkaan nähnyt.

Klo 17.30 – 17.40 

He Dog näki paksun pölyn seasta joukon sinitakkeja, jotka olivat laskeutuneet ratsujensa selästä ja asettuneet taistelulinjaan (Keogh I –komppania). Hän havaitsi intiaanien saartavan koko komppanian ilmestyen heidän eteensä yllättäen käyttäen syvänteitä suojanaan. Taistelu oli raju. Sinitakkien päällikkö (Myles Keogh) ratsasti miestensä edessä kuin suojaten hevosellaan heitä. Sitten intiaanit tappoivat heidät kaikki siihen paikkaan. He Dog näki kuinka Crazy Horse kaartoi sotureineen Calhoun Hill’ille ja lähti hyökkäämään kohti paikkaa, jossa nykyisin monumentti sijaitsee. He Dog päätti seurata Crazy Horsea. Pian kuolema saapuisi pohjoistuulen lailla.

He Dog

Kun George A. Custer ja George Yates miehineen (Bandbox –komppania) olivat ”kavunneet” korkeimmalle kohtaa kukkulajonoa (todellisuudessa Weir Point, suoraan Medicine Tail Couleelta etelään oli korkeampi kukkula) sotilaat ampuivat ratsunsa suojatakseen itsensä intiaanien hyökkäykseltä. Tom Custerin, Algernon Smithin sekä Myles Keoghin komppanioiden rippeet koettivat myös epätoivoisesti hakeutua suojaan intiaaneilta Battle Ridgeltä.

Sitten neljäkymmentäkolme 7. ratsuväkirykmenttiin kuuluvaa miestä valmistautui taistelemaan elämästään yhdessä kenraali Custerin kanssa….

Gall iski sotureineen suoraan edestä. Crow King sekä Two Moon Custerin sivustoilta ja pohjoisesta takaa saapui kuolema….Crazy Horse oli tulossa. Kotkanluiden karmea ujellus kuului yli taistelun melskeen…Hokahey! Tänään on hyvä päivä kuolla! Kello oli tuolloin Chicagon aikaa noin 18.00 Sitten iski pyörremyrsky ja esirippu putosi…

Gall

Crow King

Gall kuvaili taistelua vuosia myöhemmin: ”Soturimme taistelivat jousin ja kiväärein. Kun sotilaitten ammukset loppuivat ryntäsimme heidän kimppuunsa ja tapoimme loput heistä piilukirveillämme. He olivat urheita miehiä, kaikki.”

Kysyttäessä Gallilta kuinka monta intiaania taistelussa kuoli hän vastasi: ”Kaikkiaan 43 intiaania kuoli tuolloin”.

Oglala –päällikkö Low Dog kertoi: ”Huusin sotureilleni hyökätessämme sinitakkien kimppuun ”Tämä on hyvä päivä kuolla: seuratkaa minua”. Yksikään sotureistani ei perääntynyt. Sinitakit olivat laskeutuneet ratsuiltaan ja tulittivat kiivaasti kohti meitä, mutta he olivat väsyneitä ja ampuivat huolimattomasti. En tiedä kuka lopulta surmasi ”Pitkätukan”. Kukaan meistä ei tuolloin tiennyt, että taistelimme Custerin joukkojen kanssa. En osaa myöskään sanoa oliko Reno pelkuri, hän taisteli urheasti. Mutta saatuamme naisemme ja lapsemme turvaan me löimme hänen joukkonsa hajalle. Jos he olisivat taistelleet yhtä urheasti kuin ”Pitkätukka” miehineen taistelun lopputulos olisi saattanut olla toisenlainen. En oli milloinkaan nähnyt yhdenkään valkoisen tai intiaanin taistelevan yhtä urheasti kuin Custer ja hänen miehensä tuolloin.”

Low Dogilta kysyttäessä kuinka monta intiaania Little Bighornin taistelussa kuoli hän vastasi: ”38 intiaania kuoli taistelussa, mutta en pysty kertomaan kuinka moni haavoittui tuolloin ja kuoli haavoihinsa myöhemmin.”

Low Dog

 Klo 18.00 – 18.10

Wooden Leg liukui poninsa selästä ja lähti varoen ryömimään ylös rinnettä. Ilma oli paksun pölyn ja savun peitossa. Wooden Leg havaitsi vieressään lakotasoturin, joka makasi maassa pensaiden takana. Soturin takaa Wooden Leg näki joukon cheyenne -nuorukaisia, jotka hakkasivat nuijillaan kuolleita sinitakkeja. Kun lakotasoturi nosti varovasti päätään ylemmä pensaista kuin arvioidakseen tilannetta sinitakin ampuma kuula osui intiaania keskelle otsaa. Wooden Leg näki kuinka soturin jalat ja käsivarret sätkivät rajusti hetken, ja sitten hän kuoli. Cheyenne –pojat ympärillä kauhistuivat ja luikkivat nopeasti rinnettä alas…..

Wooden Leg

Klo 18.00 – 18.10

Minneconjou –päällikkö Lame Deerin 26 –vuotias  poika, Flyingin By (Keya Heyi) ratsasti ylös rinnettä pohjoisesta. Hän näki maassa vain kuolleita ponisotilaita. Sikäli kun Flying By pystyi näkemään paksun pölyn seasta hän oli erottavinaan vain yhden sotilaan enää pystyssä rinteessä, jossa nykyisin sijaitsee muistomerkki…

Klo 18.00 – 18.10

Yellow Nose ryntäsi kohti kukkulanhuippua pyörremyrkyn lailla käsissään kuolleelta sinitakilta riistetty lippu, jota Yellow Nose nyt käytti coup –keppinään. Hän näki kuinka kaksi intiaaniponia törmäsi toisiinsa ja sekä ponit, että ratsastajat vierivät rinnettä alas. Taistelun melske oli valtava ja valtava pölypilvi, joka kohosi maasta esti näkyvyyden (muutamat intiaaneista surmasivat vahingossa omia sotureitaan huonon näkyvyyden takia. Yksi heistä oli Lame White Man, joka oli pukenut kuolleen ponisotilaan asetakin ylleen. Lakotat luulivat, että intiaani oli Custerin –tiedustelija ja tappoivat hänet erehdyksissään).

Taistelu kiihtyi…ja tappaminen kävi entistä julmemmaksi.

Lame White Man

 Klo 18.00 – 18.10

Left Hand ratsasti tuulispäänä  kohti kukkulanhuippua. Hänellä oli aseenaan keihäs, jonka kärki oli terävä kuin nuoli. Hän näki edessään haavoittuneen intiaanin, joka oli menettänyt poninsa. Left Handistä näytti siltä, että haavoittunut intiaani oli sinitakkien crow- tai arikara –tiedustelija. Left Hand kiersi intiaanin ja iski keihäänsä hänen lävitseen.

Hetken kuluttua hän ymmärsi surmanneensa yhden lakota –soturin. Kuolleen lakotan ystävät uhkasivat tappaa tästä hyvästä Left Handin. Yksi lakotoista yritti ottaa Left Handin ponin, mutta tämä kieltäytyi luovuttamasta sitä hänelle. Myöhemmin Left Hand klassiseen tyyliin vähätteli tapahtumaa sanoen: ”Me kaikki olimme tuolloin kiihdyksissä”.

Left Hand

Kun taistelu oli tauonnut nuo viisi arapahoa vietti yön siouxien –leirissä mutta  seuraavan yön laskeutuessa jokilaaksoon Waterman, Yellow Eagle, Well-Knowing One sekä Left Hand luikkivat tiehensä kohti Fort Robinsonia peläten henkensä puolesta.)