Osa 4.

Kohtalo puuttui peliin intiaanikauppias William "Dutch Bill" Griffenstinen hahmossa, joka oli naimisissa intiaaninaisen kanssa. "Dutch Bill" lähetti poikansa Cheyenne Jackin Mustan Kattilan leiriin kertomaan pojan isoäidille, joka asui Mustan Kattilan leirissä, että tämän tytär oli yllättäen kuollut.

William "Dutch Bill" Griffenstine

Mustan Kattilan talvileiri Washita-joella

Kun poika palasi kotiinsa hän kertoi isälleen, että leiriin oli tuotu vangiksi uusi nuori valkoinen nainen ja hänen pieni poika. Kauppias lähetti poikansa uudelleen Mustan Kattilan leiriin paperia ja kynä mukana. Hän käski pojan antaa ne vaivihkaa vangitulle naiselle, jotta tämä voisi kirjoittaa paperille kuka oli, lähettää terveiset perheelleen ja kertoa mitä intiaanit olivat hänen varalleen suunnitelleet. Mahdollisesti nainen ja lapsi voitaisiin ostaa intiaaneilta takaisin, ajatteli kauppias. Cheyenne Jack onnistui kuljettamaan paperin vangittuna olevalle naiselle. Clara Blinn kirjoitti kirjeen kauppiaalle, sekä isälleen (Clara oletti miehensä myös kuolleen). Kun kirje tavoitti isän, Clara ja Willie olivatjo kuolleet.

Kuvan nainen ja pienokainen ovat

oletettavast Clara ja Willie Blinn

Kirjeessä epätoivoinen Clara anoi, että hänet ja pikku Willie voitaisiin vaihtaa intiaaniponeihin. Hän kertoi myös kirjeessä, että uskoi intiaanien jo yrittäneen hieroa hänestä kauppaa erään meksikolaisen kanssa ja pelkäsi, että hänen myytäisiin orjaksi Meksikoon. Clara pyysi myös, että kirje lähetettäisiin hänen isälleen Kansasiin sillä hän oletti, että hänen aviomiehensä oli myös surmattu. Clara kertoi kirjeessä myös milloin ja missä intiaanit olivat heidät ryöstäneet. Hänen kirjeensä loppui sanoihin "Good-bye. Mrs. R. F. Blinn near Antelope Hills".

Antelope Hills

Tuohon aikaan asiat kulkivat rajaseudulla vielä melko verkkaisesti. Kun Missourin alueen divisioonan komentaja kenraali William T. Sherman sai tiedon Clara ja Willie Blinnin ryöstöstä, sekä siitä, että he olivat vankeina Mustan Kattilan talvileirissä Washitassa marraskuun 25. päivä 1868, kaikki oli liian myöhäistä, sillä everstiluutnantti George A. Custer 7. ratsuväkirykmenttinsä kanssa oli hyökkäävä kahden päivän kuluttua Mustan Kattilan talvileiriin.

William T. Sherman

George A. Custer

Kenraali Custer tuhosi leirin perusteellisesti. Seitsemäs ratsuväkirykmentti surmasi tuolloin yli 100 cheyenneä, joukossa rauhaa rakastava päällikkö Musta Kattila ja hänen vaimonsa. Custer itse menetti vain muutamia miehiään.

Vangittuja cheyenne-naisia ja lapsia Washitassa

"Dick, jos rakastat meitä, pelasta meidät" Osa 3.

Cheyennet olivat tuhonneet kaiken kuormastovankkureissa olleen ja tuikanneet sen lopulta tuleen ennen kuin olivat ratsastaneet tiehensä vangit mukanaan. Joukko pyrki kohti Washita-joen mutkaa, jossa sijaitsi päällikkö Mustan Kattilan talvileiri, lähellä nykyistä Cheyenneä, Oklahomassa.

Musta Kattila

Armeijalla Fort Lyonsissa ei ollut mitään lähtökohtaa, josta he olisivat aloittaneet Clara ja Willie Blinnin etsinnät. Pian lähti kuitenkin huhu kiertämään alueella, pahamaineisesta Kiowa-intiaani Satantasta, jonka väitettiin joukkoineen olleen nuoren naisen ja tämän sylilapsen ryöstön takana.

Satanta

Clara Blinn, joka oli juuri 20-vuoden kynnyksellä ei jäänyt neuvottomaksi vangituksi jouduttuaankaan. Matkallaan kohti Washita-jokea hänen onnistui kirjoittaa viesti miehelleen pieneen paperinpalaseen ja piilottaa se reitin varrella olevaan erääseen pensaikkoon. Sotilaat, jotka lopulta löysivät kirjeen, antoivat sen hänen miehelleen. Paperiin oli vapisevin käsin kirjoitettu teksti: "Hyvä Dick, Willie ja minä olemme intiaanien vankeina. Jos elät pelasta meidät, jos suinkin vain voit. Olemme heidän armoillaan. Clara Blinn." Paperin toiselle puolelle oli kirjoitettu: "Dick, jos rakastat meitä, pelasta meidät."

Washita-joki

Kuvan etisntäpartio ei liity tarinaan

Clara Blinn

Kun nuori aviomies oli lukenut viestin, hänestä tuntui siltä kuin olisi pudonnut alas maailman reunalta. Armeijan tiedustelija ei pystynyt paikallistamaan intiaanien jälkiä, eikä suuntaa, johon nämä lopulta olivat kadonneet. Mutta kuten usein kauhistuttaviin tapahtumiin puuttuu kohtalo peliin, niin myös tähän...

Älkää tehkö pahaa pikku Willielleni Osa 2.

Clara Isabel Harrington syntyi Elmoressa, Ohiossa 21. lokakuuta 1847. Hänen vanhempansa olivat William T. ja Harriet Bosley Harrington. Clara avioitui Perrysburgista kotoisin olevan sisällissodanveteraanin Richard Foote Blinnin kanssa Fremontissa, Ohiossa elokuussa 1865. Heidän onnensa oli täydellinen kun nuorelleparille syntyi seuraavana vuonna William-poika.
Perhe kuului Perrysburgin Metodisti Episkopaaliseen seurakuntaan, jossa aikalaiskertomusten mukaan Clara toimi lyyrisenä sopraanona kirkonmenoissa soololaulajana. Clara Blinnin on kerrottu olleen kuvankaunis hento nainen, jolla oli tummat hiukset, pisamia nenänsä ympärillä sekä pieni hymykuoppaleuassaan. Kerrotaan myös, että hän oli aina hyväntuulinen ja leikkisä.

Clara Blinn

Harringtonit, jotka omistivat Perrysburgissa Baird House-hotellin, myivät sen ja pakkasivat omaisuutensa liittyen lapsineen keväällä 1868 suureen vankkurikaravaaniin, joka suuntasi matkansa kohti kaukaista länttä. Karavaani päämääränä oli Colorado.

Baird House, Perrysburg

Kuvan vankkurikaravaani ei liity tarinaan

Harringtonit asettuivat asumaan Franklinin piirikuntaan Kansasiin. Myös Richard Blinn, joka perheineen oli lähtenyt etsimään onneaan rajaseudulta liittyi appivanhempiensa tavoin tähän karavaaniin 15.maaliskuuta 1868. Heidän onnensa päättyi kuitenkin Franklinin piirikunnassa Kansasissa -68 kun heistä tahattomasti tuli uhreja kulttuureiden törmäyksessä, kun maahanatunkeutuneiden uudisraivaajien, armeijan sekä alkuperäisten amerikkalaisten, jotka puolustivat maataan kaikin mahdollisin keinon ottivat rajusti yhteen.

Saavuttuaan vankkurikaravaanissa Coloradon Blinnin perhe huomasi jo muutaman kuukauden kuluttua, että paikka ei ollut heidän mieleisensä. Kaiken lisäksi Clara poti valtavaa koti-ikävää ja pelkäsi kaikkia alueella vaeltelevia intiaaneja. Niinpä pariskunta päätti matkustaa Kansasiin, jonne Claran vanhemmat ja hänen sisaruksensa muutamien muiden sukulaisten kanssa olivat asettuneet. He päättivät kirjoittaa Claran äidin sisarelle (Myra Mottram), että haluaisivat yllättää Claran vanhemmat ja muuttaa asumaan lähelle heitä. Richard hankki matkaa varten kaikki tarvittavat varusteet yhdessä entisen yhtiökumppaninsa (John F. Buttles) kanssa Fort Lyonsista ja perhe liittyi Coloradosta kohti itää lähtevän vankkurikaravaanin mukana lokakuun 5. päivä 1868.

Fort Lyon

Kuvan perhe ei liity tarinaan

Karavaani käsitti kahdeksan vankkuria, noin satapäisen karjalauman ja kymmenen miestä Blinnin perheen lisäksi. 8. lokakuuta -68 karavaani pysähtyi noin 50 mailin päähän Fort Lyonista, lähellä Big Sandy Creekiä ja matkalaiset alkoivat valmistaa päivällistä. Päivällisen jälkeen karavaanin johtaja päätti siirtää leiriä hiukan edemmäs ennen kuin he leiriytyisivät seuraavaa yötä varten. Kookkain kuormastovankkureista, joissa matkasivat myös Clara ja hänen Willie-pienokaisensa olivat tulivat hiukan jäljessä muista vankkureista.

Big Sandy Creek

Yhtäkkiä suurijoukko cheyennejä hyökkäsi viimeisenä kulkeneen kuormastovankkurin kimppuun. Cheyennet olivat oletettavasti jo pidemmän aikaa odottaneet otollista tilaisuutta hyökätä. Osa intiaaneista saartoivat vankkurin ja pakottivat kuskin ajamaan sen Arkansas-joen vastarannalle, toisen ryhmän saartaessa muut vankkurit kehään ampumalla palavia nuolia vankkureiden peitteisiin.

Saatuaan vankkurit nopeasti kehään ja miehet kaivautuivat suojaan ja vastasivat intiaanien tuleen. Cheyennet ratsastivat aikansa hurjasti kiljuen poneillaan vankkureiden ympärillä. Peloissaan olevat miehet kyyhöttivät pitkään maakuopissaan kuin pelokkaat myyrät odottaen intiaanien uutta hyökkäystä.

Lopulta yksi miehistä uskaltautui hakea apua läheisimmästä armeijan varuskunnasta, Fort Lyonsista. Kymmenen sotilasta, luutnantti Henry H. Abellin johdossa ilmestyi pian vankkurikaravaanin avuksi. He aloittivat välittömästi Clara ja Willie Blinnin etsinnän, mutta eivät löytäneet enää jälkeäkään heistä...

Clara Blinnin tarina osa1.

Perrysburgissa, Woodin piirikunnassa, Ohiossa on hautakivi, jossa lukee: BLINN Richard 1842 -1873, Clara 1847 - 1868 sekä Willie 1866 -1868. Mutta Clara ja Willie eivät lepää kiven alla olevassa haudassa. Heidät on haudattu vanhalle sotilashautausmaalle Fort Gibsoniin Oklahomaan. Kaksi korutonta vaaleaa kiveä vierekkäin tuolla vanhalla sotilashautausmaalla ei kerro äidistä eikä lapsesta mitään. Ei edes heidän nimiään. Vain hautanumerot 2211 "Unknown" sekä 2216 "Unknown Woman".

Hautakivi Woodin piirikunnassa ei myöskään kerro Claran ja hänen pienokaisensa Willien, yhdestä villin lännen traagisimmista tarinaansa. Eikä se myöskään kerro everstiluutnantti George A.Custerista, joka kytkeytyy myös heidän tarinaansa. Eikä siitä, että George A. Custerin vanhemmat ja yksi hänen veljistään asuivat sisällissodan aikoihin myös Woodin piirikunnassa.
Tämä on  Clara Blinnin tarina.

Muutama tärkeä kirja ennen tarinaa "Älkää tehkö pahaa pikku Willielleni"

Rodney G. Thomasin yli 300-sivuinen kirja "Rubbing out Long Hair; Pehin Hanska Kasota" The American Indian Story of the Little Big Horn in Art and Word", on taatusti paras mahdollinen kirja tutustua intiaanien maalaamiin kuviin Little Big Hornin taistelusta.
Lähes yhtä tärkeitä teoksia ovat mielestäni Herman J. Violan "Little Bighorn Remembered", sekä Leslie Tillettin "Wind on the Buffalo Grass- The Indians' Own Account of the Battle at the Little Big Horn River, & the  Death of Their Life on the Plains".

Myös Remingtonin ja Russellin uset taidekirjat antavat hyvän kuvan intiaanien elämästä.

Custer's Last Stand siveltimin

George A. Custerin viimeisestä taistelusta on maalattu läjäpäin tauluja ja lähes poikkeuksetta näissä Custer itse on kuvattu suurena sankarina, joka miestensä keskellä taistelee urhoollisesti viimeiseen saakka raakalaisia vastaan. Useimmiten nämä maalaukset mielestäni antavat sellaisen kuvan, että ”Long Hair” voittaa lopulta intiaanit.
Amerikkalaiset eivät ole milloinkaan pystyneet hyväksymään täysin sitä tosiasiaa, että Istuva Härkä yksinkertaisesti oli kenraali Sheridania parempi taikuri.

George A. custer

Sitting Bull

Kenraali Sheridan

Ensimmäisen kuvauksen taistelusta teki William de la Montagne Cary vajaan kuukauden kuluttua itse taistelusta. Tämä puupiirros ilmestyi New York Graphic Illustrated-sanomalehdessä 19.7.1876. Tässä vaikuttavassa ja mahtipontisessa teoksessa Custer joukkoineen taistelee miekkojen kanssa villien intiaanien piirittäminä. (Sapelit eivät olleet mukana ratsuväensotilailla. Ne kerättiin pois vähän ennen taistelua, sillä niiden pelättiin pitävän liikaa kalinaa ja karkoittavan vihollisen.)

William de la Montagne Caryn puupiirros

Toinen merkittävä ensimmäisistä töistä oli A.K. Wauden maalaus "Custer's Last Fight", joka komeili Frederick Whittakerin kirjassa "A Complete Life of Gen. George A. Custer" vuodelta 1876. (Ensimmäinen elämäkerta Custerista.)

A. K. Wauden maalaus "Custer's Last Fight"

Frederick Whittakerin kirjan ensipainos

Myös Currier and Ives olivat tarjonneet kyseiseen kirjaan omaa maalaustaan "Custer's Last Charge", mutta Wauden maalaus kuitenkin lopulta päätyi kirjaan, joka epätoivoisesti yritti mustamaalata majuri Renon ja kapteeni Benteenin maineet. Whittakerin Custer-ylistykset tuntuvatkin paikoitellen surkuhupaisilta.
Vuonna 1881 John Mulvany maalasi kuuluisan taulunsa "Custer's Last Rally". Hän täydensi työnsä lopulliseen asuun käytyään ensin itse taistelupaikalla. Mulvany teki joukon luonnoksia maastosta, tutki sotilaiden asuja sekä varusteita ja maalasi Custerin ja useita hänen alaisistaan valokuvien perusteella.

John Mulvanyn maalaus "Custer's Last Rally"

Ehkä kuuluisin kaikista Little Bighorn-töistä on Cassilly Adamsin maalaus "Custer's Last Fight", josta The Anheuser-Busch-olutpanimo teetätti taiteilija Otto Beckerillä litografiatyön, josta sittemmin otettiin miljoona kopiota ja sitä lahjoitettiin 150 000 kappaletta ympäri Yhdysvaltoja komistamaan saluunoiden seiniä. Adamsin alkuperäinen maalaus lahjoitettiin seitsemännelle ratsuväkirykmentille Fort Rileyhin. Maalaus kuitenkin katosi useiden siirtelyiden ja muuttojen takia,kunnes se löytyi vuonna 1925 Fort Blixssä Texasissa. Maalaus tuhoutui kuitenkin tulipalossa kesäkuun 13. päivänä vuonna1946.

Otto Beckerin litografiatyö

Edgar S. Paxson, jonka maalausta Custer's Last Stand (1893) pidetään yleisesti parhaimpana työnä kyseisestä taistelusta, kävi pitkän kirjeenvaihdon taistelussa mukana olleen luutnantti Edward S. Godfreyn kanssa. Godfrey kuvasi seikkaperäisesti Paxsonille Custerin ja hänen miestensä vaatetuksen, kaatumispaikat sekä kuinka pahoin heidät oli silvottu. Maalaukseen on taltioitu 36 sotilaan piirteet, jotka Paxson maalasi valokuvien pohjalta. Maalaustyötä edelsi lähes 20 vuoden tutkimustyö. Paxson aloitti maalauksen jo vuonna 1890, ja se oli esillä ensi kertaa Chicagon maailmannäyttelyssä vuonna 1893.

Edgar S. Paxson

Paxsonin kuuluisa maalaus "Custer's Last Stand"

Edward S. Godfrey

Frederic Remington maalasi aiheesta "Custer's Last Stand" -tussityön vuonna 1890 ja lahjoitti sen Libbie Custerille. Charles M. Russell kuvasi taistelua kahdesti vuonna 1903. Ensimmäisessä työssä esittää ratsuväkeä taistelussa. Toisessa työssään, joka on akvarelli, hän kuvaa intiaanien hyökkäystä. Maalaus on sijoitettu National Cowboy Hall of Fame Oklahomassa.

Frederic Remingtonin maalaus "Custer's Last Stand"

Libbie Custer

Charles M. Russellin näkemys maalauksesta

Russellin oppilas O.C.Seltzer maalasi seitsemänosaisen sarjan taistelua ympäröivistä tapahtumista.
Elk Eber, jonka isä oli saksalainen ja äiti sioux, maalasi "Custer's Last Stand" silminnäkijänä olleen äitinsä kertomusten pohjalta. Ehkä kaikkein epätavallisin maalaus on Lynn Cahill'in "Custer's Last Supper", joka on daVincin mestarityön "Viimeisen ehtoollisen" imitaatio, jossa alkuperäiset hahmot on korvattu Custerilla, hänen upseereillaan ja tiedustelijoillaan. Majuri Reno istuu Juudaksen paikalla.

O. C. Seltzerin maalaus

Elk Elberin maalaus "Custer's Last stand"

Suuri joukko voittajien puolella olleita intiaaneja maalasi omat tulkintansa taistelusta, kuten Wooden Leg, White Bird ja High Bull (cheyenne), Kicking Bear, Red Horse, Joseph White Bull ja Amos Bad Heart Bull (sioux). Red Horse maalasi Custerin viimeisestä taistelusta viisi vuotta taistelun jälkeen kaikkiaan 41 työtä armeijan kirurgin Charles E. McChesneyn pyynnöstä. McChesney lisäsi kuviin mukaan Sioux-päällikön vakuuttavan selostuksen taistelun kulusta.

Välittömästi hyökkäyksen jälkeen Cheyennet ottivat taistelukentällä lojuvia seitsemännelle ratsuväkirykmentille kuuluvia
työlistavihkoja, joihin he kuvasivat oman voittonsa. Näitä maalauksia kutsutaan nykyisin "Tilikirja-piirustuksi."

Wooden Leg