torstai 17. toukokuuta 2018

"Goodbye, John. Pidä kenraalista huolta, pidäthän?" 142 vuotta sitten

Lupailin blogiani aloittaessa, että julkaisen kirjani ”Kirjoitettuna Tuuleen; Little Bighorn 1876” kokonaisuudessaan jatkokertomuksena täällä, mutta 400-sivuinen opus jatkokertomuksena saattaa olla uuvuttavaa luettavaa, joten saatan julkaista lyhennetyn artikkelisarjan kirjastani. Haaveeni on tehdä kirjasta parannettu painos ja saada sille kustantaja.

Onnin piirtämä kortti kirjani julkaisun aikoihin

Tänään tulee kuluneeksi tasan 142 vuotta siitä, kun kenraali Terryn johtama Dakota-kolonna starttasi 17. toukokuuta 1876 Fort Abraham Lincolnista, kärjessä keikarimaisesti käyttäytyvä everstiluutnantti George A. Custer.

Kesän 1876-sotaretken suunnittelu siouxien maille oli pitkälti kenraali Sheridanin käsialaa. Kenraaleiden Terryn ja Crookin ja eversti Gibbonin tehtävänä oli joukkoineen saartaa niin sanotulla pihtiliikkeellä reservaateista kieltäytyneet intiaanit ja iskeä heidän leireihinsä, joiden armeija oletti sijaitsevan jossakin Bighornin maastossa. Tehtävä oli selkeä: kaikki heimot tuli alistaa reservaatiohin, voimankäyttö sallittu.
Osastojen tarkoituksena oli saavuttaa ja yhdistää voimansa kesäkuun puolivälin tietämissä Little Bighornissa, jossa vihollinen oletettavasti lymysi.

Terry

Custer
Sheridan

Crook

Gibbon

Bighorn-joki


Intiaanileiri Little Bighorn-joella

Kirjani ensimmäinen osa perustuu päiväkirjamerkintöihin sotaretken lähtöhetkestä 17.5.1876 aina 22.6.1876 saakka. Sen jälkeen kukaan ei enää ennättänyt pitää sotapäiväkirjojaan, sillä Istuva Härkä muutti käsikirjoitusta, ja kaikilla oli kädet täynnä työtä….

Istuva Härkä

Pieni ote kirjastani:

142 vuotta sitten. Kello tikittää….

17. 05. 1876/ Leiri No. 1

Kenraali Alfred H. Terryn johtama Dakota-kolonna (kaikkiaan 1114 miestä) jätti Fort Abraham Lincolnin paraatikentän taakseen tuulisena aamuna edeten preerialla 14 mailia ensimmäisen päivän aikana. Luutnantti Godfrey muisteli myöhemmin, ettei monikaan upseereiden vaimoista tullut ulos seuraamaan tuota historiallista voittokulkuetta joka jätti linnoituksen taakseen, mutta että monet kyynelehtivät silmäparit havaittiin seuraamasta tapahtumaa asuntojen ristikkoikkunoiden takaa.
Ensimmäinen leiri pystytettiin Heart-joen töyräälle. Vaikka Bismarkin peliluolat ja huoralat olivat sieltä kaukana, silti Terry pelkäsi, että saattaisi tapahtua karkaamisia, sillä miehistölle oli juuri maksettu kuukauden palkat.

Ft. Abe Lincoln

Seitsemäs ratsuväkirykmentti

Godfrey

Heart-joen leiri

Bismark

Everstiluutnantti George A. Custerin vaimo ja hänen sisarensa Margaret viettivät yhden vuorokauden miestensä seurassa leirillä ennen kuin he palasivat talousupseerin mukana takaisin Fort Abraham Lincolniin. Vuonna 1920 ratsumies John Burkman, joka oli mukana sotaretkellä, muisteli kyseistä päivää: ”Aamiaisen jälkeen Libbie ja Margaret olivat valmiina palaamaan Fort Lincolniin. Kun osastot olivat valmiina päivämarssille, Libbie sanoi hyvästit miehelleen. Olin saanut kenraalilta tehtäväkseni auttaa naiset ratsuilleen. Libbie sanoi minulle leikkisästi: ”Goodbye, John. Pidä kenraalista huolta, pidäthän?” Sitten hän hymyili vielä miehelleen ja ratsasti pois. ” Burkman muisteli, ettei Custer ollut  hymyillyt takaisin vaimolleen. Hän jatkoi: ”Custer, joka oli kovaksi keitetty sotilas, katseli pää painuksissa kuinka hänen vaimonsa hahmo loittoni lopulta pieneksi pisteeksi preerialla. Mahdollisesti hän myös kyynelehti. Sitten hänen kasvonsa vakavoituivat ja hän sanoi minulle matalalla, hiljaisella äänellä: Hyvä sotilas on sellainen, joka palvelee kahta rakastajatarta. Kun hän on lojaali toiselle, toinen kärsii.”

John Burkman

Libbie Custer ja hänen aviomiehensä


Margaret Calhoun (Custerin sisar)
miehensä James Calhoun kanssa


PS. Kahdeksan vuoden kuluttua Montanassa vietetään taistelun 150-vuotismuistojuhlallisuuksia. Suuri haaveeni silloin on olla paikalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti