Joukko sinitakkeja (kymmenkunta) yritti paeta viimehetkillä kohti alhaalla kiemurtelevaa jokea.
White Bull taisteli tuolloin sotureineen puolivälissä jokea ja kukkulanhuippua. Intiaanit havaitsivat sinitakkien pakoyrityksen ja saartoivat heidät. Kaksi sotilaista kääntyi paeten toiseen suuntaan. White Bull, joka oli pakenevien sinitakkien alapuolella rinteessä piiloutui ja jäi odottamaan miesten ilmestymistä. Hän ampui toista pakenevaa sinitakkia. Samalla hetkellä jostakin läheltä toinen cheyenne –soturi, joka oli myös huomannut sotilaiden pakoyrityksen ampui miehistä toisen. Sitten molemmat intiaanit ryntäsivät ponisotilaiden luo ottaen ”coupit” surmaamistaan sotilaista. White Bullille se oli jo seitsemäs päivän kuluessa.
Sen jälkeen molemmat soturit lähtivät kiipeämän kohti kukkulaa, jossa vielä taisteltiin. Samassa White Bull tunsi kovaa kipua nilkassaan ja hän mätkähti kasvoilleen rinteeseen. Kuula oli puhkaissut hänen säärensä ja jalka oli hetkessä aivan turta. White Bull ryömi lähellä olevaan syvänteeseen ja jäi makaamaan sinne. Hän uskoi kuitenkin, että pian kaikki sinitakit olisi surmattu ja hän pääsisi turvaan takaisin leiriin…
White Bull
Klo 18.10 – 18.20
Otettuaan ensimmäisen päänahkansa ja näytettyään sitä äidilleen Black Elk jäi intiaanileiriin. Suurimmanosan ajasta hän istu ja kuunteli kun naiset lauloivat. Vähäväliä hän yritti seurata leiristä ylhäällä riehuvaa taistelua, mutta ei nähnyt juurikaan mitään sillä taistelukenttä oli paksun pölypilven peitossa. Ajoittain kuulat suhahtivat leirin ylitse.
Myös monet Black Elkin ikätovereista olivat lähellä äitejään ja sisariaan. Sitten kuusi heistä valjastivat poninsa ja sanoivat lähtevänsä taistelemaan. He pyysivät myös Black Elkin mukaansa.
Ratsastaessaan kohti kukkulaa he näkivät joukon sinitakkeja laskettavan hurjaa kyytiä rinnettä alas intiaanijoukon heidän perässään. Sitten soturit saartoivat sotilaat ja Black Elkistä näytti aivan siltä kuin he olisivat talloneet pitkäpuukot käyttämättä aseitaan. Ennen kuin Black Elk tovereineen saavuttivat paikan, jossa taistelu käytiin kaikki sinitakit olivat jo kuolleet.
Black Elk
Klo 18.10 – 18.20
Muutama viimeisistä "Pitkätukan" sotilaista yritti pakoa ratsastaen kohti jokea mutta joukko siouxeja huomasi heidän pakonsa ja ratsastivat pakenevat ponisotilaat kiinni antamatta miehille mitään armoa. "Tulin kukkulalle ja tunnistin yhden viimeisistä ponisotilaista Pitkätukaksi", muisteli Waterman myöhemmin. ”Hän oli pukeutunut peurannahkapukuun, oli kontallaan maassa vuotaen verta. Huomasin, että häneen oli osunut kahdesti. "Pitkätukan" suusta valui myös verta. Neljä hänen sotilastaan istui hänen vierellään pahoin haavoittuneina. Arapahot sulkivat heidät kehäänsä.....Tapoin itse yhden "Pitkätukan" sotilaista. En nähnyt kuka surmasi Custerin. Arapahot eivät ottaneet hänen päänahkaansa sillä "Pitkätukka" oli lyhentänyt hiuksensa eivätkä arapahot ota päänahkaa mieheltä, joka on lyhythiuksinen. Sitten oli hiljaista….kaikki sotilaat makasivat kuolleina....."
Waterman
”Sinitakki, jolla oli valkoiset hiukset ja viikset, yritti pelotella minua kiväärillään. Kun ryntäsin päin sotilasta, hän heitti aseensa minua kohti laukaisematta sitä. Kumarruin ja väistin. Tartuimme toisiimme ja painimme pölyn keskellä. Sotilas oli erittäin voimakas ja rohkea. Hän yritti vääntää aseen kädestäni ja onnistuikin siinä melkein. Löin häntä voimakkaasti kasvoihin, jolloin hän hetkeksi irrotti otteensa, mutta oli pian taas kimpussani. Sinitakki oli raivoissaan. Hän löi minua ja sitten tarttui palmikoihini, veti aivan eteensä ja yritti purra minua nenään. Huusin apua ja kaksi soturia tuli avukseni. He yrittivät lyödä sinitakkia, mutta tämä pyöri niin, että useimmat iskut osuivat minuun. Vihdoin sotilas päästi minut ja tarttui pistooliinsa. Riistin sen häneltä ja sain kaadetuksi hänet maahan. Sitten ammuin kahdesti. Otin hänen pistoolinsa ja patruunavyönsä. Se oli kova ja kunniakas taistelu. Muutamia sotilaita oli vielä elossa, ja joku heistä ampui minua jalkaan. Kaaduin maahan ja seurasin, kuinka väsyneet mutta urhoolliset sinitakit taistelivat viimeiseen mieheen. Taistelun päätyttyä eräs sotureista auttoi minut heimoni luo. Siellä eräs intiaani, joka aikaisemmin oli ollut Lincolnin linnakkeessa, ja tunsi ”Pitkätukan”, sanoi, että mies, jonka kanssa olin taistellut, oli juuri ”Pitkätukka”. En kerro valheita kuolleista. Nämä sinitakit olivat maailman urhoollisempia sotilaita” muisteli White Bull myöhemmin…
Klo 18.10 – 18.20
Taistelu oli loppunut. Sankka pöly nousi edelleen rinteestä, kuin tuhansien kulkukoirien nostattaman Wooden Leg sotureineen kerääntyi maassa makaavien sinitakkien ympärille. ”He näyttivät kaikki kuolleilta, kunnes yksi heistä pomppasi pystyyn hurja irvistys kasvoillaan. Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli pitkä musta parransänki ja pitkät kippuraiset viikset. Hän makasi juuri siinä, jossa sotilaiden valkoiset hautakivet tänään seisovat. Sotilas puristi oikeassa kädessään kuudestilaukeavaansa. Intiaanit ympärillä kauhistuivat, sillä näytti hetken siltä kuin sinitakki olisi juuri herännyt kuolleesta. Sitten eräs lakota –soturi riisti sinitakilta aseen ja ampui sillä häntä päähän. Toiset intiaanit iskivät sen jälkeen hänen kallonsa halki nuijillaan. Luulen, että hän oli viimeinen mies, joka kuoli tässä suuressa taistelussa” muisteli Wooden Leg vuosia myöhemmin…..
Wooden Leg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti