Tilastoja Little Bighornista

 * 379 siirtolaista taisteli Little Big Hornissa. Heitä oli 25 eri maasta.

* Kersantti John Ryan, sisällissodan veteraani, värväytyi vuonna 1866 ensimmäisenä seitsemänteen ratsuväkirykmenttiin.

John Ryan

* Ratsumies Ygnatz Stungewitz oli ainoa Venäläinen sotilas Little Big Hornissa.

* Taistelussa oli mukana kaksi Norjalaista ja Ruotsalaista. Myös tanskalaisia osallistui myös sotaretkeen. (Jonkinmoista sekaannusta aiheutti aikoinaan se, että kaksi tanskalaista Christian Madsen- nimistä palveli ratsuväessä samoihin aikoihin. Toinen heistä oli myöhemmin kuuluisuuteen noussut Deputy U.S. Marshal Chris Madsen, mutta Little Big Hornissa taisteli ja kuoli se toinen 'vähemmän tunnettu' tanskalainen Christian Madsen. Deputy Marshal Madsen palveli viidennessä ratsuväessä.)

Deputy U.S. Marshal Chris Madsen

* Suurin siirtolairyhmä Little Bighornin taistelussa oli irlantilaiset. Heitä oli mukana 136.

* Seitsemännen ratsuväkirykmentin 487 Yhdysvalloissa syntyneistä miehestä, 98 oli kotoisin New Yorkista.

* George A. Custer oli Little Big Hornissa kaatuneista vanhin upseeri (36 -vuotias).

* Seitsemän siviiliä kuoli taistelussa.

* On väitetty, että ollessaan 23 -vuotias Custer oli kautta aikojen nuorin amerikkalainen prikaatinkenraali, ja kahta vuotta myöhemmin nuorin kenraalimajuri. Mutta totuus on, että Yhdysvaltojen armeijassa palvellut Galusha Pennypacker oli prikaatinkenraali jo 20-vuotiaana ja ylennettiin 21-vuotiaana kenraalimajuriksi kuukautta ennen George A. Custeria.

George A. Custer

Galusha Pennypacker

* G. A. Custer oli 1966. sotilasakatemiasta valmistunut upseeri. (Hän oli luokkansa huonoin.)

* Yksi Custerin lempinimistä oli Jack. Se tuli hänen nimiensä etukirjaimien lausumisen mukaan.

* Custer oli tasan 6 jalkaa pitkä, hän painoi 170 paunaa, oli vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen.

* Kun seitsemäs ratsuväki lähti liikkeelle Rosebudista kesäkuun 22. päivänä, jokaiselle sotilaille jaettiin 100 karbiinin ja 24 revolverin panosta, ja 12 paunaa kauraa hevoselle.

* Kahden taistelupäivän aikana Reno-Benteen -osasto menetti kaatuneina 32 miestä, 44 miestä haavoittui.

* Kenraali Terryn johtama Dakota-kolonna oli hänen ensimmäinen sotaretkensä yhteentoista vuoteen, ja ensimmäisiä intiaaneja vastaan.

Alfred Terry

* Armeijan tappiot Little Big Hornissa olivat 268 kuollutta. Näistä viisi kuoli myöhemmin haavoihinsa.

* Arviot taistelussa kuolleiden sotilaiden skalpeerauksista ja silpomisista vaihtelevat. Suurin osa heidän vaatteistaan ja henkilökohtaisista tavaroistaan katosi.

* James E. Wilson mittasi 25.kesäkuuta 1876 höyryalus Far Westillä päivän alimmaksi lämpötilaksi

63 ja ylimmäksi 91 Farenheit-astetta. Alus oli kuitenkin 30 mailia taistelupaikkaa pohjoisempana, joten lämpötilan uskotaan olleen Little Big Hornilla paljon korkeampi.

* Vuoden 1876 kesäsotaretkeä oli avustamassa kaksi höyrylaivaa: Far West ja Josephine.

Far West

* Karbiini, jota ratsuväki käytti taistelussa oli Springfield Model 1873 ”Trapdoor”. Aseella pystyi ampumaan keskimäärin 12-13 kertaa minuutissa.

* Custer uskoi, että hänellä olisi vastassaan enintään 800 intiaania.

* Little Big Horn-laaksossa 25. kesäkuuta 1876 uskotaan olleen 12 000-15 000 intiaania, joista noin 5000 soturia.

* Custer ei nähnyt Crow’s Nest’iltä 15 mailin päässä olevaa valtavaa intiaanileiriä. Hänen tiedustelijansa näkivät.

Näkymä Crow's Nestiltä

* 5% Custerin joukoista oli tiedustelijoita.

* Buffalo Bill Cody esitti Lännensirkuksessaan Custerin viimeistä taistelua tuhansille ihmisille Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Bill Cody

* The Custer Battle on ensimmäinen taistelusta tehty filmi. Se kuvattiin vuonna 1909.

* Huhutaan, että Custerin miehet olisivat olleet marijuana-pilvessä taistelun aikoihin.

7. RATSUVÄKIRYKMENTIN KANSALLISUUDET

Kenneth Hammerin huolellinen tutkimus kirjassaan ”Men With Custer: Biographies of the 7^th Cavalry, 25 June, 1876” antaa hyvän kuvan siitä kuinka monta eri kansallisuutta George A. Custerin joukoissa tuolloin oli.

-          Anglosakseja oli 395.

-          Irlantilaisia 195.

-          Saksalaisia 169.

-          Skotteja 13.

-          Sveitsiläisiä 12.

-          Kanadalaisia 9.

-          Ranskalaisia 8.

-          Tanskalaisia 7.

-          Italialaisia 6.

-          Walesilaisia 4.

-          Norjalaisia 3.

-          Puoliverisiä 3.

-          Ruotsalaisia 2.

-          Espanjalaisia 2.

-          Puolalaisia 2.

-          Unkarilaisia 1.

-          Suomalaisia 1.

-          Kreikkalaisia 1.

-          Venäläisiä 1.

-          Australialaisia 1.

On muistettava, että kaikki nämä miehet eivät osallistuneet Little Bighornin taisteluun. Esimerkiksi suomalaissyntyinen Thomas Sorden, joka oli syntynyt vuonna 1847 ja palveli G –komppaniassa ei osallistunut kesän –76 sotaretkelle sillä hänet oli pestattu ”seiskaan” 6. heinäkuuta 1876. Sorder karkasi armeijasta ja hänet listattiin sotilaskarkuriksi 3. maalisuuta 1878.

Thomas Sordenin nimi putkahti esiin Ron Nicholsin toimittamassa kirjassa "Men With CUSTER Biographies of the 7th Cavalry". Kirjan tiedot Sordenista ovat niukat: "Syntynyt Suomessa 1847. Kuolinvuosi tuntematon. Toimi rivimiehenä G -komppaniassa legendaarisessa Fort Abraham Lincolnissa. Luutnantti Cresson toimitti värväyspaperit eteenpäin St. Louis Barracksissa 6. kesäkuuta -76 (Custer oli tuolloin leiriytynyt O'Fallon Creekiin Leiri No. 18 matkallaan Bighorn -maahan). Sorden oli tuolloin 29 -vuotias. Hän oli entiseltä ammatiltaan muurari. Kirja kertoo, että tämä suomalainen oli vaalea hiuksinen ja 5'9 1/4" pitkä. Sorden karkasi 3. maaliskuuta 1878 ja katosi historiasta."

Ron Nichols, neljäs vasemmalta

PS. Valmistellessani omaa kirjaani, olin yhteydessä sähköpostitse Ron Nicholsin kanssa. Hän ehdotti minulle, että jos voisin yrittää ottaa selvää täällä ”suomen päässä” Thomas Sordenista. Pyyntö tällaisesta tehtävästä oli mahtava, mutta en uskaltanut ottaa tehtävää vastaan.

LITTLE BIGHORNIN AAVEET

Ensimmäinen Custer National Cemeteryn superintendentti Andrew N. Grover muutti alueelle perheineen vuonna 1894 kun ns. ”The Stone House valmistui”. Kun ensimmäinen puinen lippusalko pystytettiin sotilaiden hautausmaalle vuonna 1896, Crow -intiaanit alkoivat kutsua intendenttiä ”Haamupaimeneksi”. He uskoivat, että kun tämä laski lipun alas iltaisin, kuolleitten sotilaiden henget lähtivät liikkeelle haudoistaan ja palasivat takaisin kun lippu aamuisin taas nostettiin takaisin salkoon.
Vuonna 1907 lipputanko tuhoutui salamaniskusta, ja seuraavana vuonna valmistettiin teräksinen tanko, joka on paikalla edelleenkin.

The Stone House

Monet talossa myöhemmin työskennelleet ja asuneet superintendentit ovat kertoneet lukuisista kummitustarinoista. (Kuitenkin ehkäpä kuuluisin heistä, Bob Utley, joka toimi superintendenttinä vuosina 1947 – 1952 kiistää edelleen kaikki spooky -havainnot. Kuuluisa Custer –kirjailija Charles Kuhlman vietti kuitenkin Utleyn aikakaudella useita öitä Custer Hill’illä ja hänen kerrotaan saaneen useita havaintoja tuonpuoleisesta.

Robert Utley

Charles Kuhlman

Ottaessaan vastaan superintendentin viran Neil Mangumille tarjoutui tilaisuus asua perheineen muutama viikko ”Haamujen talossa” (Stone House). Vaikka he eivät kokeneet tuona aikana mitään yliluonnollista, ravasi perheen koira paikasta toiseen levottomana…

Neil Mangum

Nykyisen historioitsija John A. Doernerin (kirjani tekohetkellä) mukaan uskotaan, että ruumiita säilytettiin talon kellarissa aikoinaan hetki ennen niiden uudelleen hautaamista viereiselle sotilashautausmaalle. Entinen superintendentti Neil Magnum kertoi kävelleensä rakennuksen ohi kotiinsa monina pimeinä talvi-iltoina ja pistäneensä merkille, että monesti valo paloi Stone Housen -ullakkohuoneessa. Neil, joka tiedetään kovahermoisena kaverina käveli aina ullakolle ja sammutti valot. Erään kerran kun valo jälleen paloi ullakkohuoneistossa hän Neil ei onnistunut saada rakennuksen ulko-ovea auki. Turhautuneena hän lampsi kotiinsa, mutta päätti palata rakennukseen tuntia myöhemmin. Kun hän saapui The Stone Houselle, ulko-ovi oli sepposen selällään…

Magnum ja Doerner

Billingsistä kotoisin oleva "Haamututkija" Karen Stevens kertoi, että Custer Battlefield -museossa säilytetään ääninauhaa, jonka eräs vierailija Visitor Centerissä käydessään äänitti oppaan kertoessa Little Bighornin taistelusta. Kun nauha myöhemmin kuunneltiin taustalla kuuluu karmeaa kirkumista ja kauhunhuutoja, joita nauhoittaessa ei kuulunut.

Karen Stevens

”Custer’s Ghosts Custer’s Gold” –kirjan kirjoittaja Donald W. Moore kertoi kirjassaan kuulleensa tarinan, jossa Custer Hill’iltä oli kuulunut valtavaa kiljuntaa ja voimakasta pyssyjenpauketta. Tuolloin kaksi kausityöntekijää lukitsivat itsensä museoon, sillä he olettivat, että pyssyjen pauke tuli nykyaikaisista aseista, joilla ammuttiin alueella. Kuitenkaan ketään ei näkynyt taistelukentällä.

25. kesäkuuta 1993 entinen superintendentti Jim Court (Custer Battlefield –museo) näki yhdessä taistelualueella vierailevien turistien kanssa ”Renon kummitukset”.
Jim Court kertoi kellon olevan tuolloin jotakuinkin samassa ajassa kun majuri Renon vetäytyessä komppanioittensa kanssa täydessä paniikissa yli Little Bighorn –virran 25. kesäkuuta 1876. Court ja joukko turisteja oli havainneet noin 100 jaardin päässä virralta, pellolta nousevan valtavan pölypilven. Tämä oli tuolloin hyvin epätavallista sillä ilma seisoi tuolloin täydellisesti muisteli Court. Lisäksi pelto, jolta valtava pölypilvi kohosi oli alfalta –peltoa, josta pöly ei nouse. Tuo mystinen pölypilvi oli kuitenkin jatkanut matkaa osapuilleen samaa reitti, jota Reno pakenevien miestensä kanssa oli aikoinaan kulkenut. Jim Court kertoi, että näky katosi heidän näkyvistään nimenomaan samoihin aikoihin kun majuri Reno miehineen oli ylittänyt virran ja onnistunut pakenemaan intiaaneja tuona kuumana kesäpäivänä vuonna 1876.

Jim Court vasemmalla

Coloradolainen mystikko, joka tunsi jonkin verran Little Bighornin taistelun historiasta käydessään paikanpäällä tunsi, että hänet ympäröi yllättäen joukko levottomia sieluja lähellä paikkaa, jossa muistomerkki sijaitsen. Hetkeä myöhemmin kävellessään majapaikkaansa (kausityöntekijöiden asuntolaan) hän näki näyn, jossa 20 – 30 soturia lasketti poneillaan rinnettä pitkin Little Bighornin taistelun loppuvaiheissa. Soturit olivat sotamaalauksissaan ja pukeutuneina upeimpiin vaatteisiinsa. He olivat kääntäneet sulkapäähineittensä sulat kohti maata. Kertoessaan myöhemmin tämän näyn kävi ilmi, että tämä mystikko ei ollut tiennyt mitään tästä pienestä soturiryhmästä, nuoria sotureita, jotka Little Bighornin taistelussa uhrasivat elämänsä pelastaakseen yhteisönsä. Nämä soturit olivat todellakin liittyneet taisteluun aivan sen lopussa pukeutuneina sotaasuihinsa tavatakseen kaikkialla ympäröivän hengen. Heitä kutsuttiin "suicide boys".

Tämä samainen mystikko näki kulkiessaan Battlefield Cemeteryllä henkisoturin, joka ratsasti kohti lähellä olevaa vapaaehtoiskausityöntekijää. Intiaani otti coupin työntekijästä, kääntyi ja lasketti ponillaan kohti taistelurinnettä. Mystikko kertoi, että työntekijä, joka tuolloin lepäsi silmät suljettuina, säpsähti samaan aikaan kun henkisoturi otti hänestä coupin. Työntekijä oli räväyttänyt silmänsä auki ja tokaissut: "What was that?"

Elokuussa 1976 "National Park Service law enforcement officer" oli käymässä Last Stand Hillillä. Hän oli siellä yksin kun yllättäen "kylmät väreet" kulkivat hänen lävitseen ja niitä säesti hiljaine puheen sorina. Hän ei jäänyt kuuntelemaan puhuttiinko hänelle!

Yksi kyseenalaisin kummitustarina liittyy ensimmäisiin tiedossa oleviin kertomuksiin, joissa George A. Custer itse ilmestyi ”näyttämölle”. Tämä tapahtui Custeriden Fort Rileyn asunnossa, Kansasissa, jossa pariskunta oli asustanut sisällissodan jälkeen vuosina 1866 – 67. Tässä rakennuksessa, joka nykyisin on museoitu ja kantaa ”Custer house -nimeä” asusti kenraalin kuoleman jälkeen majuri ja rouva William A. Gribbons. Pariskunta kertoi kuulleensa usein tuossa vanhassa talossa asuessaan kovaa kolinaa, aivan kuin joku olisi kalistellut miekkaansa ja raskaita askelten ääniä, jotka kuuluivat talon kirjastosta ja galleriasta. He kertoivat nähneensä oleskeluhuoneessa George A. Custerin, joka nojasi takan reunustaan tutkien seinällä roikkuvaa Paxsonin kuuluisaa maalausta ”Custer’s Last Stand”. Takassa, joka edelleen kököttää rakennuksen olohuoneessa on nähtävissä kulunut reunalista, johon ”Custerin haamu” usein nojasi sekä muurissa aivan lattianrajassa raapimisjälkiä, aivan kuin kannusten aiheuttamina.

George A. Custer

Paxonin kuuluisa maalaus

Monet turistit, jotka ovat vierailleet Custeriden museoksi muutetussa kodissa Fort Lincolnissa ovat kertoneet selittämättömistä tunteista, aivan kuin kenraali olisi ollut läsnä. Etelä-Dakotalaisen Horizone-lehden päätoimittaja Sheldon Greene päätti viettää yön talossa. Hän kirjoitti lehdessä: ”En nähnyt mitään poikkeavaa tuona pimeänä kesäyönä. Istuin kuistilla ja kuulin vain rapinaa, jonka saivat aikaan häkissä olleet linnut. Toisen kerroksen biljardisalissa, jossa sijaitsi myös Custerin työhuone kuului hiljaista narinaa ja vikinää, aivan kuten vanhoissa rakennuksissa yleensäkin. Mutta sitten yllättäen alkoi valtava ukkosmyrsky. Ikkunaluukut paukkuivat ja salamat taivaalla iskivät yhtenään. Ukkosen jyrinä sai tuntumaan siltä kuin koko rakennus olisi vavissut. Se kaikki kuulusti minusta siltä kuin joku olisi vaatinut minua kalppimaan hiiteen sieltä. Sen myös tein. Mutta mikä hassuinta oli se, että aamulla kahvilla ollessani mikään ei muistuttanut minua yöllisestä rajuilmasta. Näytti siltä kuin koko rajuilma olisi ollut vain Bismarckin puolella jokea. Aivan kuin tuo koko helvetin myräkkä olisi ollut vain Fort Lincolnissa."

Sheldon Greene

Ft. Lincoln

Kesällä 1986 uusi puistonvartija oli majoittunut kahdeksi yöksi Stone Housen ullakkohuoneistoon. Ensimmäisenä yönä hän heräsi tunteeseen, että hänen jalkopäässään istu joku. Työntekijä luuli sen ensin olleen vaimonsa, mutta muisti, että vaimo oli vanhempiensa luona käymässä, kaukana Custer Battlefieldiltä ja, että hän oli täällä yksin. Kun työntekijä tavoitteli yöpöydällä olevaa Colt .45 –revolveriään hän havaitsi varjon, joka liikkui hänen vuoteensa jalkopäässä. Työntekijä kertoi myöhemmin, että oli nähnyt sotilaan torson, joka katosi hetken myöhemmin.

Kesällä 1985 yhdistyksen työntekijä koki selittämättömän tilanteen museon kellarissa. Hän oli juuri palauttamassa opetusmateriaalia takaisin audio/visual -varastoon kun hän havaitsi jonkun hahmon seisovan hämärässä nurkassa. Hahmo vaikutti ratsuväensotilaalta. Työntekijä tuumi, että joku hänen kollegoistaan oli pukeutunut Custerin sotilaaksi ja pilaili hänen kustannuksellaan. Niinpä hän ei välittänyt vieraasta vaan jatkoi kohti varastoa. Hän kuitenkin havaitsi sivusilmällään, että sotilas lähti kulkemaan häntä kohti hallin poikki, mennen lukitun varasto-oven lävitse kadoten lopulta. Siinä ei ollut lainkaan pilailun makua!

Yksi Stone Housen alakerran huoneista, jonne osa kausityöntekijöistä oli majoitettuna oli jaettu puisella väliseinällä, johon oli rakennettu ovi. Alkuvuodesta 1989 eräänä yönä eräs työntekijä heräsi kovaan räminään ja paukkeeseen, joka tuntui kuuluvan väliseinän takaa. Kuitenkin huoneen ovi oli lukittu riippulukolla ja lukko oli sillä puolella huonetta, jonne kausityöntekijät oli majoitettu. Hetkenkuluttua kova pauke ja kolina alkoi uudelleen, jolloin toisetkin työntekijät heräsivät. Kun he nousivat ylös vuoteistaan tarkastaakseen tilanteen, pauke ja kolina loppui. Väliseinän ovi oli edelleen lukossa. Seinän toisella puolella olevaan huoneeseen ei ollut mahdollisuutta päästä muuta kuin ikkunan kautta, mutta ikkuna oli myös lukittuna. Yksi karskeimmista työntekijöistä tuumi: ”Pojat vain palasivat takaisin taistelukentältä!”

Elokuussa 1986 Montanan Billingsistä kotoisin oleva Thelma Hargrove tyttärensä Codyn kanssa oli saanut sukulaisia Washingtonista vieraikseen. He päättivät viedä sukulaisensa Last Stand’s Hillille. Käytyään ensin Reno-Benteen taistelualueella he ajoivat lähelle Visitor Centeriä ja päättivät kierää alueen jalkaisin. Thelma, jolla jalat olivat väsyneet päätti jäädä autoon odottamaan. Hän muisteli myöhemmin, että päivä oli tuolloin erittäin kuuma. Oli hyvin epätavallista, että alueella ei ollut heidän lisäkseen ainoatakaan muuta vierailijaa tuolloin. Thelma muisteli, että vähän sen jälkeen Cody ja heidän sukulaisensa olivat hävinneet näkyvistä hänet valtasi outo tunne. Aivan kuin jotakin kylmää olisi kulkenut hänet lävitseen. Yllättäen outo tuuli puhalsi alueen läpi ja Thelma omien sanojensa mukaan kuuli taistelun melskettä intiaanien kiljuntaa. Hän ei nähnyt mitään, mutta oli niin kauhuissaan, ettei pystynyt liikkumaan. Taistelun äänet olivat hänen ympärillään kuuluneet noin 10 minuutin ajan, jonka jälkeen oli tullut hiljaisuus.

Joyce Theirer niminen kausityöntekijä oli kunnostamassa karja-aitausta, joka piti eläimet loitolla Custer Battlefieldiltä. Joyce Theirer kuvaili tapahtumaa myöhemmin.
”Outo sumu täytti yllättäen koko tienoon ja sitä säesti intiaanien kiljunta ja aseiden pauke. Mutta oudointa oli kuitenkin hevosten voimakas haju. Tuo haju, joka täytti ilman tuona kuumana iltapäivänä tuli hevosista, jotka olivat tuolloin aivan kauhuissaan."

The Little Bighorn Associates (www.littlebighorn.info/ )saa usein sähköpostia, joissa tiedustellaan taistelualueella liikkuvista kummitusjutuista, mutta kukaan ei silti halua kertoa niistä julkisesti, ei edes anonyyminä!

Arkeologisia kaivauksia

Huolimaton palavan savukkeen heittäminen liikkuvasta autosta Little Bighorn Battlefield National  Monumentin luona Montanassa vuonna 1983 sai aikaan maastopalon, joka pyyhkäisi koko alueen yli (640 aarista paloi 600).

Aluksi näytti siltä, että tuho tulisi olemaan valtava. Palomiehet onnistuivat kuitenkin ripeällä toiminnallaan estämään palon etenemisen  ja ”visitor center” sekä puiston muut rakennukset säästyivät. Savu ja tuhka värjäsivät tummiksi marmoriset muistomerkit taistelualueella, jossa kenraali Custerin miehet olivat kaatuneet, muuten ne säilyivät vahingoittumattomina.
Pahiten kärsi palosta arvatenkin maasto. Alue, joka ennen paloa oli tiheäkasvuisten piikkipensaiden ja Sagebrush eli maruna/pujo -pensaiden päällystämä oli yhtäkkiä alaston ja paljas.
Ja vaikka nyt alue oli paljas ja autio tai juuri siksi kävijöiden lukumäärät Little Bighornin taistelukentällä pysyivät entisellään.

Sitten eräs tarkkasilmäinen turisti kulkiessaan alas Deep Ravine –reittiä havaitsi jotakin vaaleaa, joka kiilteli maassa auringonsäteiden osuessa siihen. Kyyristyessään katsomaan mikä se oli hän tajusi löytäneensä aikuiselle ihmiselle kuuluneen hampaan. Sitten hän kiikutti löytönsä kiireenvilkkaan puistonvartijalle.

Taistelussa kaatuneet 7. ratsuväkirykmentin sotilaat, jotka haudattiin taistelukentälle pian taistelun jälkeen haudattiin kiireellä ja huolimattomasti. Vuosikymmeniä alueen tiheä kasvisto kätki ”sisäänsä” ruumiiden vaalenneita luita, hylsyjä, nuolenpäitä, aseita, sormuksia, kelloja sekä kaikenlaista muuta sotilaille kuuluvia varusteita. Nyt kun lähes kaikki alueella ollut kasvillisuus oli palanut ”poroksi” kätköissä ollut esineistö oli helposti löydettävissä.

Kesällä 1983 arkeologi Richard A. Fox, Jr. vietti 10 päivää alueella dokumentoiden ja keräten maasta paljastunutta esineistöä. Löydöt olivat sitä luokkaa, että etsintöjä päätettiin jatkaa ja vuosien 1984 – 85 välisenä aikana arkeologit ja vapaaehtoistyöntekijät, joita ”The Custer Battlefield Historical and Museum Assiciation”  peräänkuulutti ilman palkkaa sanomalehdessään tekivät alueelta erilaisia esinelöytöjä noin 5000 kappaleen verran. Vapaaehtoisia löytyi lopulta 250 kpl aina lakimiehistä sähkömiesten kautta aivokirurgeihin. Yhteistä näille kaikille vapaaehtoistyöntekijöille oli kiinnostus arkeologiaan ja Little Bighornin –taisteluun. Vapaaehtoisten lukumäärä, joka trimmaa melko tarkasti Little Bighornin taistelussa George A. Custerin kanssa kuolleiden lukumäärän kanssa Tuolloin kaatui Little Bighornilla 268 miestä. Tämä lukumäärä on taas melko tarkasti  1% armeijan silloisen sotajoukon intiaanisotien koostumuksesta ( 26312 miestä).

Richard A. Fox, Jr.

1980-luvulla riehuneen maastopalon jälkeen alueelta eräs turisti löysi pala poskiluuta ja helmiäisnapin. Poskiluuta verrattiin tietokoneen avulla ainoaan varmuudella oikeaksi tiedettyyn valokuvaan Mitch Boyerista ja tutkijat päätyivät tulokseen, että kyseessä oli pala Boyerin kasvoluuta. Tätä tukee myös kersantti Kanipen aikoinaan antama kuvaus Walter Camp'ille, jossa Kapine kertoi, että he olivat löytäneet 27. 06. 1876, Custer Hill’iä alempaa, läheltä jokea, eräästä syvänteestä 28 ruumista. Yksi näistä oli Mitch Boyerin ruumis.

Mitch Boyer

Tietokonekuvavertaus

Walter Camp

Läntisen  taistelurinteen alapuolella vastapäätä jokea sijaitsee mystinen Deep Ravine, jossa käytiin ankara taistelu. Paikalle ei kuitenkaan ole pystytetty ainoatakaan kaatuneitten sotilaitten muistomerkkiä, vaikka todisteet taistelusta ovatkin olemassa. Kuten kersantti Daniel Kanipe muisteli myöhemmin: ”Ratsastin kohti syvää rotkoa (noin 2000 jalkaa monumentilta suoraan alaspäin), joka vietti aina kohti alhaalla kiemurtelevaa jokea. Löysin 28. sotilaan ruumiit rotkosta”.

Kuinka nämä miehet surmattiin rotkoon ja miksei ainuttakaan muistomerkkiä ole pystytetty sinne  on mysteeri vielä nykyisinkin? Vaikka alueella tehtiin vuonna 1984, -85 sekä -89  arkeologisia kaivauksia arvoitus jäi ratkaisematta. (Yksi vaihtoehto on, että heidät haudattiin välittömästi sinne eikä kukaan tehnyt kaatumispaikoista ainoatakaan muistiinpanoa.Toinen, että ruumiit on haudattu  jostakin syystä syvemmälle kuin muualla taistelualueella. Tai kolmas vaihtoehto; Deep Ravine on kapea rotko, jonne on vaikea kaivaa hautoja. Siellä kaatuneet sotilaat on mahdollisesti haudattu helpommin kaivettavalle alueelle taistelukentällä.)
Oletettavasti nämä sotilaat, jotka tapettiin rotkoon kuuluivat luutnantti Algernon E. Smithin E –komppaniaan (tätä komppaniaa kutsuttiin yleisesti nimellä Gray Horse Troop). Luutnantti Smith itse löydettiin kuolleena läheltä kenraali Custeria.

Algernon E. Smith

Kenraali Custerin puoliverinen tiedustelija Mitch Boyer identifioitiin lopulta läheltä Deep Ravinea vuonna 1984. Tätä ennen hänet oli löydetty mitä erilaisimmista paikoista vuosien varrella. Ratsumies Peter Thompson väitti löytäneensä Boyerin ruumiin läheltä läntistä joentöyrästä. Kersantti Daniel Kanipe kertoi Walter Campille, että he hautasivat Boyer Deep Ravineen. Jopa eversti John Gibbon kertoi, että hänen tiedustelijansa (Boyer oli todellakin Gibbonin tiedustelija, joka oli vain Custerilla lainassa) löytyi kuolleena Last Stand’iltä George A. Custerin ja hänen miestensä keskeltä (siouxit kertoivat monesti surmanneensa vihaamansa Mitch Boyerin taistelussa). Custerin crow –tiedustelija White Man Runs Him väitti, että Mitch löytyi kuolleena taistelurinteeltä. Tämän kuuluisan tiedustelijan viimeisistä vaiheista ei ole olemassa varmaa tietoa, mutta siouxit  kertoivat löytäneen hänet pahoin haavoittuneena anoen heitä surmaamaan hänet. Tutkijat ovat otaksuneetkin, että vain ehkä joka kymmenes kenraali Custerin miehistä kuoli heti. Mahdollisesti myös Mitch Boyer kyyhötti pensaiden suojassa odottaen kuolemaansa.

Peter Thompson

John Gibbon

White Man Runs Him

Kansallispuiston alueella riehunut maastopalo vuonna 1983 mahdollisti uudenlaisen tutkimuksen. Arkeologeille avautui mahdollisuus tutkia alue läpikotaisin (tosin edelleen noin kolmasosa alueesta on vielä tutkimatta). He jakoivat taistelualueen 100 x 100 metrin neliöihin, ja tutkivat sen metallinilmaisimilla. Löydökset merkattiin merkkiviirein ja kirjattiin karttaan. Tutkijat löysivät alueelta yli 5000 esinettä (mm. hylsyjä, kampoja, kolikoita, luunsiruja, nuolenkärkiä, solkia). Hylsyjä ja patruunoita löytyi eniten noin 2000 kpl. Luita he löysivät 375 kpl joita varmuudella voitiin todeta kuuluneen 34 eri henkilölle. Nämä löydökset kertoivat arkeologeille varsin paljon Custerin ratsumiesten iästä, sekä heidän silloisesta terveydentilastaan.

Tutkijat romuttivat myös legendan, jossa viimeiseen hengenvetoon asti taistelevat sotilaat käyttivät kaikki patruunansa loppuun. Hylsyjä nimittäin löytyi lopulta yllättävän vähän.
Arkeologit tekivät myös johtopäätöksen, että monet kenraali Custerin sotilaista koettivat paeta suinpäin ja, että vain pieni osa sotilaista pystyi taistelemaan taktisena yksikkönä loppuun asti.